Hedelmistään puu tunnetaan, joten ovatko kovien suunnittelijoiden varhaisteoksetkin hyviä? Testissä Council of Four ja La Venise du Nord
Jätä kommentti15.4.2018 Kirjoittanut JK
Omien suosikkitaiteilijoiden varhaistuotantoon on aina kiinnostavaa tutustua. Jotkut ovat lyöneet läpi jo esikoisellaan, toiset tuottaneet jo sarjan teoksia ennen läpimurtoaan ja tunnustustaan. George Orwell kirjoitti mainion pienen romaanin köyhästä taiteilijasta Eläköön tuonenkielo! paljon ennen sodanjälkeisiä jättihittejään. F. Scott Fitzgeraldin Kultahattu taas nousi jättisuosituksi pitkälti postuumisti, mutta omana aikanaan hän löi läpi jo esikoisellaan, yllättävän kokeellisella nuoruuskuvauksella This Side of Paradise. Toisaalta Dostojevski ei ollut ihan Dostojevski ennen Siperiaa, ja jotkut hänen varhaistöistään ovat lähes kiusallisia. Vastaavia esimerkkejä voisi nostaa musiikin, kuvataiteen tai jos osaisi, vaikkapa nykytanssin alalta, mutta nyt puhumme lautapeleistä. Puutyöläisen huushollissa suosikkeja ovat mm. belgialaisen Sébastien Dujardinin yhdessä Xavier Georgesin ja Alain Orbanin kanssa tekemät Troyes ja Tournay samoin kuin Simone Lucianin ja Daniele Tascinin The Voyages of Marco Polo. On siis oikein ja kohtuullista tutustua näiden suunnittelijoiden varhaistuotantoon. Ensin Italia, lautapeleissä pieni mutta kovatasoinen maa.
Simone Luciani ja Daniele Tascini aloittivat julkaisuyhteistyönsä 2012 paitsi hyvin tunnetulla pelillä Tzolk’in, myös vähemmän tunnetulla pelillä Sheepland, joka on ilmeisesti söpöön lammaspaimenteemaan naamioitu kevyt osakepeli. Edellinen taas on näyttävään strategiapeliin naamioitu aksenttimerkkitesti, jonka takia sitä on hyvin vaikea löytää hakukoneilla: Tzolkin? Tz’olkin? Tzol’kin? Mokaapa viiva, niin et löydä koko peliä Puutyöläisen sen koommin kuin BGG:n haustakaan. Parivaljakko löi läpi T’zolkinilla, mutta julkaisi samana vuonna italialaisjulkaisija Cranio Creationsilta myös vähemmän tunnetun pelin nimeltä Il Consiglio dei Cuattri tms., saksankielisessä painoksessani Das Konzil der Vier, mutta koska englannilla tämä maailma pyörii, puhumme siitä pelinä
Council of Four
josta on muuten CMON:in uutena jenkkirässipainoksena tullut peli Council of 4. Tuo versio näyttää aika… hurjalta. Vanha edikka on ihanan pölyinen ja sisältää puupaloja joita työnnellään alas pahviparvekkeelta. Se näyttää tältä:
Alkuasettelu. Kolme karttalautaa ovat kukin kaksipuoleisia, joten vähän eri maisemissa aina liikutaan.
Neljän neuvoston TL,DR on:
Thurn und Taxis, Menolippu ja Voyages of Marco Polo kääräistynä yhteen lumipalloon.
Mutta vaikka elämämme sammalpintaisessa takakannessa on tilaa vain tällaiselle tiivistykselle, sentään on huvia ja hyötyä siitä, että pelinkin elämä kuvataan vähän tarkemmin.
Ensinnä Neljän neuvoston idea: rakentaa maahan kauppahuoneiden verkosto. Puutaloja eri kaupunkeihin. Kun näistä muodostuu jonkinlainen kokonaisuus – kuten talo kaikissa rannikon kaupungeissa tai talo kaikissa oransseissa kaupungeissa – saat setinkeräysbonuksen. Sikäli Thurn und Taxis.
Laakson kaupunkeihin Framek, Graden, Indur, Juvelar ja Hellar saisi nyt kauppatalosopimuksen, jos miellyttää laakson neljän neuvostoa: valkoinen, valkoinen, oranssi ja pinkki. Ja kas, pelaajalla on kädessään näistä kolme sekä monivärinen jokerikortti. Sattumaa? Taitoa? Yhdistelmä edellisiä?
Taloja taas rakennetaan pelaamalla erivärisiä kortteja. Korttien on oltava samanvärisiä kuin seudusta päättävä neljän neuvosto. Neuvostonviisaita on 6 tai 7 eri sukua (ts, väriä). Jokaista kohti pitäisi sinulla olla yksi sopimuskortti (siis vastaava väri). Sikäli Menolippu. Toisaalta jos jotain väriä puuttuu, välimaksulla selviää, siis rahaa polttamalla.
Oikealla harmaa pelaajanapu, joka kuvaa ikoneina kaikki pelin kahdeksan mahdollista toimintoa: neljä päätoimintoa ja oikealla neljä mahdollista aputoimintoa, jotka saa tehdä ennen tai jälkeen päätoiminnon.
Mistä sitten vertaus Marco Poloon? Co4 on selvästi sitä kevyempi peli, hieman Thurn und Taxisia raskaampi. Silti olen näkevinäni tässä Polon esi-isää: kartan reitit kaupungista toiseen, kaupunkien varioivat bonukset sekä rakenne, jossa vuorollasi sinulla on aina yksi päätoiminto ja mahdollisesti sitä ennen tai sen jälkeen ilmainen bonustoiminto. Lisätoimintona voi jopa ostaa itselleen uuden päätoiminnon. Sillä lailla pelissä on varaa pieneen luovuteen, eli aivan yhtä raiteilla ei edetä kuin noissa kevyemmissä verrokkipeleissä.
Luovuus on, yleisesti ottaen, lähinnä vanhojen vaikutteiden yhdistelemistä tavalla, joka on uusi, mutta luovuuteen kuuluu joskus myös jonkin aivan uudenlaisen luomisen tyhjästä. Co4:ssa uutta ainakin minulle oli sen lumipallomekaniikka.(*) Kun rakennat kauppatalon kaupunkiin, saat kaupungin bonuksen ja sen lisäksi kaikkien niiden kaupunkien bonukset, joissa sinulla on jo talo ja joihin kaupungista on yhtenäinen yhteys. Toisin sanoen vierekkäisiin kaupunkeihin rakentamalla aktivoit niitä yhä uudestaan, lopulta vaikka kahdeksan kaupunkibonusta kerralla. Tämä on vallan hauskaa: lumipallo kasvaa ja muuttuu parhaimmillaan varsinaiseksi lumivyöryksi. Niinpä oma reitti tulee suunnitella tarkkaan huomioiden paitsi niitä setinkeräysbonuksia, myös kaupunkibonuksia. Joistain kaupungeista saa suoraan pisteitä, toisista apureita, joistain pääsee kehitysradalla eteenpäin (sieltä saa kivoja lisäbonuksia), joistain saa rahaa tai kortteja… Palkintoja sataa sieltä täältä, mutta joku osaa niitä parhaiten kerätä ja hyödyntää.
Sininen syrjäyttää liilan. Tästä saa rahaa, toisin sanoen otat siniseltä suvulta lahjuksia. Toinen konsti on uhrata tehtävään mustahuppuinen apulainen eli – salamurhata liila?
Council of Fourin piste-erot kasvavat yleensä selkeiksi: meillä on vain yksi peleistä jäänyt parista pisteestä kiinni. Tämä ei meitä ole isommin haitannut, koska suuri osa pisteistä jaetaan vasta pelin lopussa.
Tätä Cranio Creationsin vanhaa versiota on siis melko halvalla tarjolla nykyään. Löysin oman kopioni saksalaisesta kirjakaupasta Hugendudel tai jotain sinne päin, hintaan 9€. Peli on graafisesti vähän puolitiessä kyllä, enkä viittaa pergamentinkuivaan kanteen. Kaupunkien värit esimerkiksi on hankala erottaa, ja yleisilme on turhankin seepianvärisen euroinen. Mutta jos tästä pääsee yli, Co4 on vallan mainio keskikevyt euro. Suosittelen tarttumaan.
Tascinilta on muuten soolona tulossa tänä vuonna 2018 kiinnostavan näköinen, Tzolki’n-teemaa jatkava Teotihuacan: City of Gods, Lucianilta taas vähintään yhtä kiinnostavan näköinen Euroopan kartalla seikkailu, pakanrakennusta ja variaabeleita tiedemiesvoimia käyttävä Newton. Todella kova kaksikko tämä. Forza Italia!
Sillä välin Belgiassa:
La Venise du Nord
eli pohjolan Venetsia. Se on Brugge, belgialainen kaupunki, joka on tunnettu lautapelimaailmassa myös Stefan Feldin eponyymisestä pelistä sekä elokuvan puolella Martin McDonagh’n mustasta rikoskomediasta In Bruges – Kukkoilijat. Vähemmän tunnettu on samaan kaupunkiin sijoittuva Sébastien Dujardinin kevyehkö noppapeli (2012).
Ja nyt puhutaan samanlaisesta punk-pelisuunnittelusta kuin Stefan Feldin Oracle of Delphin kohdalla – niskojennakkaamisesta comme il faut’lle ja kaikelle sille nomismille, jossa ”kaikkihan sen tietää, että modernin lautapelin tulee toimia näin eikä näin”. Kuten että ei kai nyt kukaan oikeasti enää 2010-luvulla tee heitä-ja-liiku-pelejä. Tai heitä-ja-tuota-pelejä. Nopalla tuottaminenhan jäi jonnekin Catanin uudisasukkaisiin.
No, Dujardin teki pelin jossa heitetään ja liikutaan ja heitetään ja tuotetaan. Tarkemmin ottaen ja lyhyesti: heität aina kahta noppaa ja valitset, kumpaa näistä kahdesta tuloksesta käytät heksalaatoilla liikkumiseen ja kumpi tuottaa jotakin maaliruudussa. Modulaariset heksalaatat antavat resursseja (puuvillalanka, kulta, villa) sekä kortteja tai markkinoita omien tuotteiden myymiseen. Peliin on puoleen tuntiin ängetty kokonainen toimiva markkinatalous, jossa voit nostaa pukujesi kysyntää myymällä niitä ulkomaanlaivojen satamassa ja sitten myydä niitä kovalla voitolla keskustorilla – ja sitten myytyjen tuotteiden hinta laskee. Mutta voitontuotantoa ennen pitää vielä kerätä resursseja, rakentaa omat käsityöläispajat ja jalostaa siellä raaka-aine valmiiksi myyntitavaraksi (pitsi, koru, puku). Ja kaiken helpottamiseksi tai vaihtoehtoisena väylänä voittopisteisiin voit vielä rakentaa siltoja kaupunginosien välille. Ja sitten on erikoiskortteja omine lisäkykyineen.
Pelaajalauta. Vasen ylänurkka on raaka-ainevarasto. Kortit muuttavat niitä valmiiksi tavaraksi, joka siirtyy alareunaan odottamaan myymistä (nyt siellä on yksi liila kuutio).
La Venise du Nordin keskeinen haaste ja paradoksi on se, että se on kuitenkin noppapeli. Ja korttipeli. Satunnaisuutta siis piisaa. Jos tarvitset kolmosen ja heität kakkosen, sille ei enää tässä vaiheessa voi mitään. Ja jos tarvitset pitsitilauksen ja vedät pelkkiä korukortteja, no, olisi ehkä kannattanut koettaa varautua tähänkin etukäteen, koska nyt se on vain että parempaa tuuria ensi kerralla, kaveri.
Nopat jäävät heksalle käynnistäsi muistuttamaan. Kahden noppasi sisältämän heksan väliin on mahdollista rakentaa silta. Niistä saa paitsi pisteitä, ne tuovat hallintaa kartalla liikkumiseen. Tämä kuva on pelin lopusta päätellen siitä, että keskustori on palvellut jo melkein kaikki asiakkaat valkoisella pitsillä ja liilalla villakankaalla.
BGG:ssä La Venise du Nordin on väitetty kärsivän siitä, että siltojenrakentelustrategia on turhan vahva, ja paljon muuta ei pelistä ole siellä kirjoitettukaan. Niinpä peliä tutkiva helposti saa sellaisen ei mitään nähtävää -vaikutelman. Tämä on vähälle huomiolle tietyllä kielialueella jäävän pelin kohtalo. Silti on selvä, että tiukkaa, epäsatunnaista strategiaa harrastava kontrollifriikki pelaajatyyppi ei La Venise du Nordiin hevin rakastu. Sitä pitää lähestyä kevyenä, melko virkistävän näköisenä pelinä, joka onnistuu punkemaan yllättävän paljon talouspeliä puoleen tuntiin. Erikoiskortit antavat erilaisia lisäkykyjä, ja se yhdessä modulaarisen kartan kanssa mahdollistaa vaihteluakin – jonka päälle noppien ja korttien satunnaisuus tekee oman lisänsä.
Hyvin varauksellinen suositus La Venise du Nordille siis, mutta jos kiinnostaa kokeilla jotain omintakeista, peliä saattaa jostain Philibert-pelikaupan alekampanjoista vielä löytyä.
(*) Ainakin Glen Moressa on kyllä jotain vähän samaa.
Puutyöläinen 