The Voyages of Marco Polo – ankea, ei kun upea peli

Jätä kommentti

30.3.2016 Kirjoittanut JK

Olin aluksi luottavainen, että pidän tästä pelistä. Sillä oli paljon puolellaan. Se on nopanasettelupeli, joista pidän (lempipelini tätä kirjoittaessa on Troyes); siinä on kartta; siinä on hienoja puupaloja ja värikkäitä noppia; se on Villagenkin kuvittaneen Dennis Lohhausenin luotettavaa kädenjälkeä; ja se oli saanut todella hyvät arvostelut. Se vieläpä vaikutti poikkeuksellisen uudelleenpelattavalta, koska siinä on pelaajahahmoja, joilla on kullakin erityinen voimansa, ja koska – taas esim. Troyesin tapaan – käytössä on kussakin pelissä vain pieni osa kaikista korteista. Olin myös katsonut taas Rahdon läpijuoksuvideon innostuneena ja paloin halusta päästä itse kokeilemaan The Voyages of Marco Poloa (Simone Lusciani – Daniele Tascini 2015).

Mutta.

Polo on kaunis ja värikäs peli. Purkamistoimintakuva.

Ensimmäinen pelini oli tiskinrätin valju kokemus, joka jätti minut hämilleni. En tykännyt siitä. Pelasin kehnosti kyllä, mutta ei se ole ennenkään estänyt minua nauttimasta pelistä. Tuntui, etten saanut mitään aikaiseksi, vaikka pääsin sentään Beijingiin ja sain neljä matkustusmaaliani täyteen. Rahaa oli koko ajan liian vähän ja nopat loppuivat aina ennen kuin sain mitään niillä aikaan – ja ennen kaikkea:

en halunnut tarjolla olevia toimintoja. En tarvinnut ja kaivannut niitä. Pari pussia pippuria tai kulta? No joo, miksei, mutta ei minun ole mikään pakko saada niitä.

Kuten aiemmin kirjoitin, hyvä pelikokemus vaatii sitä, että minulla on monta tehtävää, jotka on ihan pakko saada tehtyä tai…! Tai kuolema. Tämä homma ainakin pitää saada tehtyä, ja sitten tuo, ja tuonnekin pitäisi päästä ja tuota ei ainakaan saa antaa toiselle pelaajalle ja voi ei, älä nyt sinä tee sitä, älä tee sitä, EI HEMMETTI nyt se tekee sen – EIKÄ TEHNYTKÄÄN! Minun vuoroni… Ei kun eihän minulla ole tarpeeksi rahaa tehdä sitä itsekään.

Minun pitää ensin tehdä tämä ja SITTEN koittaa hetkeni! Kunhan nyt vain…

Ja niin edelleen tunnin ajan. Mutta Polossa ei tullut tätä. Kaupunkeihin pääseminen ekana on ihan kivaa, miksei, sieltä saa pikku bonuksen. Kyliin pääseminen on vielä kivempaa, koska sieltä saa pysyvän bonuksen. Mutta kaikki kaupungeissa tehtävät toiminnot olivat aivan meh. En tainnut käyttää kuin yhtä pelin aikana ja senkin vähän paremman puutteessa.

Omassa vernakulaarissani peli siis teki concordiat. Concordia oli se peli, jossa oivalsin, etten varsinaisesti kaipaa tarjolla olevia kortteja, ja että se tekee koko pelistä kehnomman kokemuksen kuin vaikkapa se em. Village, jossa on koko ajan paljon ihan-pakko-asioita.

Menin ensimmäisen Polon jälkeen nukkumaan pettyneenä ja hoin itselleni: Ei se mitään. Maailmassa on paljon loistavia pelejä. Sinun ei tarvitse pitää jokaisesta niistä. Harrastuksesi ei ole harhavalinta. Uutta matoa koukkuun vaan. Laitat Polon myyntiin ja hankit tilalle jotain kivaa. Et ole arvoton, vaikka et ymmärtäisi Polon arvostusta. Elämälläsi on merkitystä.

Nukahdin unelmoiden uusista korventavista hetkistä värikkäiden puupalojen ja nopansijoittelun parissa. Grand Austria Hotelkin oli vielä kokematta, ehkä sitä pitäisi tutkia vielä… Ja unissani olin Itävallassa lumihuippuisten vuorien katveessa ja koetin kaakaokupillisen ääressä keskustella Michael Haneken, Elfriede Jelinekin ja Thomas Bernhardin kanssa siitä, miksi heidän maansa on kuuluisa häiriintyneiden ihmisten tuottamisesta, mutta Jelinek ja Bernhard vain murisivat ja syljeskelivät yleiseen suuntaani, kunnes Haneke huomautti heitä lopettamaan. Juuri kun olin kiittämässä häntä, hän jatkoi, ettei ihminen ole sylkemisen arvoinen.

Toivuin seuraavana päivänä hitaasti. Aamulla katsoin Poloa kirjahyllyssäni, huokaisin ja heristin päätäni.

Mutta. Ja tämä on mutta, osa II. En luovuttanut kerrasta.

Polo on kehittynyt, kompleksi peli, taitavaa suunnittelutyötä (näin siitä aavistuksen itsekin ja uskon muiden, kokeneempien Silkkitien-matkaajien varmaan aukene ekalla kerralla.

Ja tämän lisäksi, vaikka blogitekstini usein koostuvat impressioista, pelaan peliä yleensä ainakin sen pari kolme kertaa, ennen kuin kirjoitan siitä.

Niinpä väänsin Polon takaisin pöytään uudelle matkalle. Kamelinkarvan verran kokeneempana varmaankin osaan saada pelistä enemmän irti, ajattelin. Ainakin ymmärsin nyt, että kamelit ja raha ovat tärkeitä valuuttoja, ja niiden hankkimisen ympärille kannattaa strategiaansa suunnitella. Kameleilla saa ylimääräisiä noppiakin, ja kameleita voi saada bazaarista jopa kuusi kerralla. Niinpä nopat eivät ehkä lopu kesken?

Luin vähän strategiaa ja lähdin uudelle pelille.

Polon sääntökirja suosittelee käyttämään ensimmäisille peleille vakioasettelua: tietyt kaupunki- ja kyläbonuslaatat, jopa tietyt pelaajahahmot. Annoin tälle nyt toisessa pelissä piutpaut, ja se oli toiseksi viisainta mitä olen tehnyt.

Nimittäin nyt otin normaalisääntöjen mukaisesti satunnaiset kaupunki- ja kyläbonuslaatat, valitsimme tavoitteet itse neljän joukosta ja värväsimme pelaajahahmot pelaajien kesken. Ja katso. Äkkiä kartta oli täynnä houkuttelevia kaupunkeja. Niistä sai rahabonuksia, kamelibonuksia, niissä sai voittopisteitä trading postien mukaan, niistä sai kahdella kamelilla ilmaisen liikkumisen, niistä sai kamelilla ja kultaharkolla rahaa ja voittopisteitä… Lyhyesti, peli näytti nyt paljon houkuttelevammalta. Saatoin valita pelata Niccolo ja Marco Pololla eli edetä kahta tietä, mikä auttoi minua saavuttamaan kaikki maalikaupunkini ja ehtimään Beijingiin ensin, koska löysin Sumatralta keinon muuttaa kamelit matkalipuiksi ja sain vieläpä kaikki trading postini tiputettua kartalle, minkä ansiosta pääsin rinnalle ja ohi Rashid-papasta, joka oli kontrahteja tehtailtuaan parhaimmillaan jo melkein 30 pistettä edellä. Ja tämä kaikki johtui omista strategisista valinnoistani: reitinvalinnasta, päätöksistä satsata kameleihin ja keskittyä rahaan ja matkustamiseen ja hankkia lisänoppa joka vuorolla. Ja vasta tätä kirjoittaessa tarkistin sääntöfoorumilta, että mustan nopanhan voi ostaa jokaisella omalla vuorolla, ei vain joka pelikierroksella – mikä lisää mahdollisuuksia ja tilaa luovuudelle entisestään.

Lopultahan peli on kuin onkin vähän troeysmainen mahdollisuuksien paletti. Ja hyvä, oikein hyvä.

Moral de cette histoire tres grand: Luovuttajat ei voita, voittajat ei luovuta.

Ja pelatkaa Poloa.

Ja hypätkää suoraan niiden basic setupien yli.