San Juan, Uuden kultti ja kesä, jonka kerran kadotin

31.3.2016 Kirjoittanut JK

San Juan on Puerto Ricon poika, lähes sankari siis itsekin. Juan on Ricon korttipeliversio. Näin olen antanut kertoa itselleni, ja tähän minun on tyytyminen, sillä hyvät ihmiset…

…en ole koskaan pelannut Puerto Ricoa.

Tiedän!

Mutta toivottavasti kaikki Puutyöläisen 1239 tilaajaa eivät tästä järkyttyneenä peru tilaustaan – korjaan tämän ammottavan aukon sivistyksessäni vielä. ’Ricoa on vain vaikea saada pöydälle, koska peli kestää pitempään kuin mitä vaimon kanssa pelaamme ja nykyinen peliporukkani taas on pelannut sen jo puhki.

Ensimmäinen askel kohti ’Ricoa on kuitenkin otettu. San Juan siis (Andreas Seyfarth 2004).

San Juanissa rakennetaan oma siirtokunta tai jokin – joka tapauksessa rakennuksia, joista saa lisävoimia, jotka auttavat keräämään lisää rakennuksia. Koneistoa tässä rakennetaan, ja teema vie jonnekin lempeään Väli-Amerikkaan. Kortit ovat monikäytössä: ne ovat vain valuuttaa tai tuotantolaitosten suoltamaa hyödykemassaa, ellei niitä rakenneta pelaajan omaksi kyläksi, jolloin ne tulevat siksi jota jo ovat, kuten Nietzsche tästä totesi. Peliä pelataan valitsemalla vuorotellen erilaisia rooleja: Rakentajan roolissa voi rakentaa, Tuottajan roolissa tuottaa ja Kauppiaan roolissa arvaatte jo. Kaikki pelaajat toimivat roolin mukaan, mutta vain roolin valinnut saa lisäksi etuoikeuksia, joilla toiminta tehostuu. Eleganttia ja toimivaa.

On paikan nimi San Juan

Koneistonrakentaminen on aina tyydyttävää, ja San Juan vallan kiva korttipeli. Puoli tuntia kovasti rakennetaan koneistoa paremmaksi ja yhtäkkiä peli loppuukin, ja kaikki kuumeinen tarve rakentaa paljastuukin illuusioksi – näin kävi varmaan Turussa 70-luvullakin. Tämä on pinnallisesti epätyydyttävää, mutta kouraiseekin ihmisen syvempiä tuntoja. Kuten moni hyvä peli, taideteos, juhla, puhe ja rakastaaja, San Juankin loppuu ennen kuin yleisö on saanut tarpeekseen – mikä on monesti parempi kuin lopettaminen siinä vaiheessa, kun yleisö on juuri saanut tarpeekseen muttei vielä liikaa. Varastoon jättäminen kun jättää hingun saada lisää.

Mutta mikä siinä on, että San Juanin pelaaminen keväällä 2016 tuntuu jotenkin… satunnaiselta. Siis miksi pelata juuri San Juania? Ei kai sitä perustella tarvitse. Pelihän on onnistunut ja sitä on kiva pelata.

Niin mutta on niin paljon muitakin hyviä pelejä, sellaisiakin, jotka ovat uusia ja kiinnostavampia. Joiden pelaaminen tuntuu jännittävältä, kuin tapahtuisi jotain käänteentekevää, kuin olisi osa liikettä tai jotakin…

Lautapelialalla tätä uutuuden perässä juoksemisvimmaa kutsutaan nimellä Cult of the New, Uuden kultti. Ilmaus pitää sisällään moitteen: mikä vimma on aina kokeilla uusia pelejä ihan vain uusien kokeilemisen itsensä vuoksi, kun maailmassa niin paljon pelejä, joita et muutenkaan ehdi pelata? Eikö se ole hedonistiseen oravanpyörään joutumista? Taattu pelinautinto vanhasta suosikistasi on todennäköisempi suurempi kuin uutuuksien perässä juokseminen, joten jo silkka benthamiittinen hedonistinen kalkulus opettaa vetämään vakiovetonaulan pöydälle sen sijasta, että kokeilee onneaan yhä uusissa Kickstarter-lotoissa. Oletko ehtinyt pelata edes suosikkejasi puhki? Et lähellekään. Miksi käytät peliä kahdesti ja heität pois?

En kirjoita nyt pitemmälti tästä kiehtovasta aiheesta, josta psykologit ovat todenneet nasevia. Totean vain, että minut on yllättänyt se, kuinka herkästi lautapelaajat moittivat itseään pelien kertakäyttöisyydestä. Tulen kirja-alalta, ja se vasta kertakäyttöisyyteen perustuu. Kirja harvoin luetaan edes toista kertaa, saati toistakymmentä. Silti se maksaa uutena saman verran kuin keskivertopeli. (Toki kirjaa lukee monta tuntia siinä missä lautapeli kestää ehkä tunnin per peli.)

Joka tapauksessa San Juan on se mökkipeli, jota olisin halunnut pelata lapsuudessani mökillä isän kanssa, jos minulla olisi ollut mökki ja olisin pelannut isäni kanssa siellä pelejä. Minun ei tarvitse kuin sulkea toinen silmäni, ja osaan kuvitella kevätkesän ensimmäisen lenseän illan ekaa kertaa mökillä tänä vuonna, ja lipaston hyllystä napataan taas San Juan käteen ja lätkitään terassilla ilman paitaa, vaikka on siihen vähän kylmä vielä… ja kuinka keskikesän helleaurinko paahtaa kortteja vielä ihoakin tummemmiksi kun niitä nakkaillaan laiturin nokassa päiväkahveja odotellessa, ja sitten illalla auringon laskiessa – on jo elokuinen ehtoo – kynttilän valossa yllä college meleerattua harmaata puuvillaa ratkotaan vielä kesän viimeinen San Juan -mestaruus mustikkapöperöä (talkkunajauhoa, maitoa) syöden, vähän vanhempana kuivaa valkoviiniä siemaillen… Ne sisäpiirin vitsit, ne muistot, se lämpö, se kuluneiden korttien tunto. Lapsuus, lapsuus, minne riennät? En tule takaisin en milloinkaan, kuten Sapfo kirjoitti neitsyydestään, ainakin jos Saarikoskea on uskominen.

San Juan voisi olla se peli. Jos ostat pelin nyt, lapsesi saavat siitä jo kymmenen vuoden päästä hienoja lapsuusmuistoja.

Ja korvamadon.