King Of Tokyo – kukkulankuningas-yatzya jättihirviöillä
Jätä kommentti29.3.2016 Kirjoittanut JK
King of Tokyo (Richard Garfield 2011) esiintyy listoilla taajaan, kun puhutaan parhaista perhepeleistä, partypeleistä, lastenpeleistä ja filleripeleistä. Tokiolaismonsterit siis niin sanotusti rastivat monta ruutua. Tällainen pelien linkkuveitsihan on koettava.
King of Tokyo laittaa haun takaisin hauskaan ainakin mitä ulkonäköön tulee
Tokion kuninkaassa godzillamaiset jättihirviöt taistelevat nopilla. Peli on oikeastaan noppapeli: pelilauta ei varsinaisesti ole kuin lisärekvisiittaa. Sen viran ajaisi tulitikku, jonka tuolla puolen olevat ovat Tokiossa ja tällä puolen jossain muualla kuin Tokiossa (missä? esikaupungeissa? Japanin maaseudulla?).
Pelkkä noppapeli ei KoT kuitenkaan ole, koska siinä voi myös pelata kortteja. Näitä pelaajat ostavat yhteisestä korttipöydästä, ja korteilla saa lisävoimia tai lisäpisteitä. Korttien rooli ei ole yleensä hirveän suuri, mutta kyllä niillä voi pelin voittaa pahastikin jäljestä: ainakin heittämällä Täydellisen tuhon kortin kanssa oikean rivin. (Expertus scio, kommentoi maineikas roomalaisreetori Trajanuskin). Vaihtelevat kortit tuovat pelisessioihin vähäsen erojakin.
Hirviöt kurmoottavat vain niitä, jotka ovat eri paikassa kuin he. Tokiossa olevat siis satuttavat lähiöhäiriköitä ja nämä satuttavat steissillä pyörijää. Temaattisesti tässä ei ole kai mitään järkeä, koska kyllähän kunnon hirviöt oikeassa elämässä käyvät meleesotaa tai käsirysyä vähintäänkin yhtä mielellään kuin heittelevät toisiaan etäältä kookkailla kioskeilla. Mutta KoT onkin kukkulan kuningasta: Tokiossa voi riehua vain yksi kerrallaan (5+pelissä kaksi), ja siellä olemalla saa joka vuorolla automaattisesti voittopisteitä, mutta haavojaan ei pysty siellä parantamaan. Muut grillaavat kukkulan kuningasta mahdollisimman tehokkaasti, että tämä palaisi äkkiä lähiöihin itkemään haaleaan keskioluttuoppiin: ”Pojattt! Nuorena mä olin koko Tokion kauhu! Tälla lailla mä tein, ja, tällä lailla… jumalauta, mua pelättiin. Mä sanon teille, pojat… zzzzz zz”
Noppien heitto on aina kivaa. Noppia saa King of Tokyossa omalla vuorollaan vapaasti heittää kaksi kertaa uusiksi ja näin yrittää eri lopputulemia ja varautua sellaisiin. Käytännössä menestys on sattumaa, mutta tämä yatzymainen valintaelementti luo siihen ainakin illuusion, että omilla valinnoilla olisi syvällistä merkitystä. Nopat tuovat joko suoraan voittopisteitä, valuuttaa (energiakuutioiden muodossa), lisää elinvoimapisteitä tai sitten ne aiheuttavat vauriopisteitä vastustajille. Tokiosta pääsee pois vain toisten vuorolla, joten pitää koettaa arvioida, kauanko sitä kurmootusta kestää. Nämä ja kortit tuovat peliin siis vähän taktiikkaa pelkän onnen lisäksi. Huippukevyt pelihän tämä silti toki on. Voisin kuvitella teeman kolahtavan etenkin poikalapsille. Tyttäristäni toinen tykkäsi Hirviöpelistä – toinen inhosi sen tappelua niin, etten edes yritä tarjota sitä hänelle uudestaan.
Pelin kuvitus on erittäin onnistunutta. Nopat ovat mukavan raskaat, joskin melko suttuista työtä. Varoituksen sana: hirviöt pitävät voittopisteistä ja elinvoimastaan kirjaa pelaajalaudan pyörivillä kiekoilla, ja nämä olivat ainakin kirjaston versiossa sen verran löysiä ja mahdoton kiristää, että lukemien kanssa saa olla tarkkana. Kaksinpeli onnistuu, vaikka peliin yleensä suositellaan vähintään kolme, mielellään 4-5 pelaajaa.
King of Tokyo on myös saanut itsenäisen jatko-osan. King of New Yorkissa (2014) hirviöt puraisevat omenasta isomman palan kuin ehkä voivat nielläkään. Jatko-osaa en ole pelannut, mutta kummallakin Garfieldin monsteripelillä on yhtä korkeat arvostelut BGG:ssä. New York on näköjään vähäsen strategisempi ja pidempi versio, siinä missä tokiolainen on tuurintuomampi ja nopeampi ja voi näin sopia alle koulu-ikäisillekin lapsille. Tämä ehkä riittää päättämään, kumpi versio itselle sopisi: Jos haluaa aikuisten kesken leikkiä fundeerattavia jättihirviötappeluita, New York vienee voiton; jos haluaa nakkailla lasten kanssa vähän monsteri-kukkulankuningas-yatzya, Tokyo.
Puutyöläinen 