Miksi Bora Bora on niin hyvä? Aito kysymys
Jätä kommentti29.4.2018 Kirjoittanut JK
Joskus kolme syksyä sitten tutkin kiihkeästi Boardgamegeekin listoilta löytyvien pelien kuvia. Kun suunnittelijat ja mekaniikat eivät vielä silloin paljoa sanoneet, arvioin pelien kiinnostavuutta pitkälti ulkonäön ja teeman perusteella. Ei se itse asiassa niin huono konsti ole kuin miltä saattaa kuulostaa – ulkonäön ja teeman on niidenkin oltava kunnossa, jottan hyvä peli voisi nousta erinomaiseksi – mutta aika paljon ”vääriä positiivisia” tuli. Paljon oli myös pelejä, joista jäi naama mieleen. Yksi näistä oli tällainen omituinen tecnicolor-saaristo täynnä monenlaisia pahvikilkkeitä kuin ylikokoisia selluloosa-nonparelleja.
Peli oli nimeltään Bora Bora. Hirveän vaikealta se vaikutti, tai vähintäänkin sekavalta. Ajattelin silloin kolme syksyä sitten, että ehkä joskus vähän myöhemmin sitten. Kiva juttu, kattellaan – samat sanat kuin sille yhdelle tutulle, joka pitää sinua hyvänäkin kaverinasi vaikket ole ihan varma pidätkö sinä häntä kaverina, mutta hän kutsuu sinua aina juhliinsa ja kerran menit ja niiden kiusallisen puolentoista tunnin jälkeen olet osannut vastata että kiva juttu, kattellaan onnaako.
”Myöhemmin” oli huhtikuu 2018. Bora Bora oli ilmestynyt kirjastoon, Feld oli kivunnut suosikkisuunnittelijoideni joukkoon, oli kevät ja kevään kaukokaipuu veti jonnekin Varsovaan tai edes Tyynenmeren saarille. Ja totesin jo ensimmäisen pelin jälkeen: mikä kesti?
Bora Bora on nimittäin aika ihana. Mutta miksi oikeastaan? Katsotaan osaanko vastata.
No ensinnä, se näyttää kyllä mainiolta. Värikkyys on kuin luontoäidin omassa buffetissa. Tyynenmeren saaret kutsuvat puumajoja pystyttämään. Omaan kylään voi värvätä naisia ja miehiä erikoiskykyineen, ja sini-oranssi-värikombo on täydessä käytössä. Rahana on simpukat sekä jumalille tarjottavat uhrihedelmäkorit (en ole katsonut tarkkaan, saattaa niissä olla jotain pieniä eläimiäkin). Puupaloilla kuvatuista puusta, hiekasta ja kivestä rakennetaan rakennuksia. Ei haittaa vaikken tiedä, miten hiekasta rakennetaan – kaikki tykkäävät hiekasta, se on lämmintä varpaiden alla etelässä. Pahvinpalat ovat Alea-peliksi poikkeuksellisen paksuja. On noppia, on kortteja. Missään ei moitteen sijaa.
Toiseksi, Bora Bora on noppapeli, ja ne ovat täälläpäin suosittuja. Noppamekanismi on persoonallinen. Noppia voi sijoittaa viiteen (kaksinpelissä viiteen) yhteiseen toimintoon, mutta vain jos noppa on silmäluvuiltaan pienempi kuin toimintoruudussa mahdollisesti jo oleva noppa. Toisin sanoen pieniä silmälukuja on helpompi asetella. Mutta toiminnon saa silmälukujen vahvuisena. Toisin sanoen isot luvut ovat tehokkaampia.
Tästä muodostuu hyvä jännite. Heität nopillasi vaikkapa 1, 3 ja 6. Hyvä, yksi iso toiminto olisi hyvä saada nopeasti laitettua, ennen kuin toiset pelaajat vievät siltä tilan. Mutta toisaalta, ykkösellä voisi blokata jonkin toiminnon muilta kokonaan… Se olisi hyvä tehdä nopeasti. Mitähän muut haluavat tehdä…?
Isoilla ja pienillä nopilla on molemmilla siis käyttönsä. Mutta noppien armoilla et sentään ole. Pelissä on jumalkortteja, joilla saa rikkoa sääntöjä.
Jumalkortit luovat takaportteja ja kiertoteitä. Sinisellä esimerkiksi pääsee varattuunkin toimintoruutuun; valkoisella feikataan, että noppasi on kuutonen. Kaikkea muutakin voi jumalkorteilla saada puljailtua. Tällaiset puljailut ja kiertotiet ovat minulle yleensä mieleen.
Mutta mitä tässä kaikessa oikein tähdätään? No nyt päästään asian ytimeen.
Pelasimme ennen Bora Boraa vaimon kanssa peliä nimeltä Islebound (Ryan Laukat, 2016):
Islebound.
Islebound on avoin peli, jossa pitää joka vuorolla liikkua saarelta toiselle. Miksi? No, se sinun pitää itse keksiä. Pitää itse luoda merkitys kaikelle.
Se on raskasta pienelle ihmiselle elämässä. Se on elämänmittainen urakka, ja ilman hyväksi havaittuja tukirakenteita se vaatii poikkeuksellisia lahjoja ja voimia. Lautapeliä pelatessa ei ehkä halua joutua tuijottamaan samanlaiseen eksistentiaaliseen kurimukseen. Mieluusti ottaa joitain tavoitteita eteen kannettuna.
Bora Bora antaa a) selkeät tavoitteet, mutta b) näiden tavoitteiden täyttäminen ei ole pakollista. Kumpikin kohta on tärkeä. Hiekkalaatikkomaiset ”luo omat tavoitteesi” -pelit kulkevat riskaabelilla veitsenterällä. Ne sanovat ”hei, luo itse merkityksesi, maailma on sinulle avoin”. Se kuulostaa kivalta, mutta siihen on helppo vastata: ”Entä jos ei huvita? Entä jos ei nappaa? Mitäs sitten?”
Tätä ikuisen teinimäistä ja ihmisen elämässä ikuisen relevanttia vastalausetta vastaan esimerkiksi Terra Mystica ja Clans of Caledonia tarjoavat kierrospisteytystavoitteet ja Troyes ja The Voyages of Marco Polo tarjoavat salaiset henkilöllisyys- ja tavoitekortit. Hyvä, tässä on sinulle tavoitetta, huvita itseäsi tällä. Tähtää tähän. Ota suuntima elämääsi. Ota itseäsi niskasta kiinni ja koeta nyt edes tätä. Wax on, wax off. Eikö minun pitänyt oppia supersankariksi? Miksi laitat minut vahaamaan autoa? Mutta hyvä on, alat vahata ja kas, pian huomaatkin olevasi täydessä työnteossa. Ja sitten tajuat osaavasi karatea.
Toisaalta mitään pahaa ei tapahdu, vaikket Bora Borassakaan pysty tavoitetta suorittamaan. Ehkä voit täyttää jonkun toisen tavoitteen ensin. Tai ehkä se jää kokonaan tekemättä. Entä sitten, kysyy teinimme nyt; so fakin what? hän osaa ulkomaan kielelläkin. No, et saa lisäpisteitä. Ja pelin lopussa sinulta jää kuusi bonuspistettä saamatta. Kuusi bonuspistettä voi saada toisaalta myös noin kuudella muullakin tavalla. Kaikissa näissä ei kuitenkaan yhdessä pelissä onnistu. Joten Bora Boran tavoitteet ovat yhtäältä tärkeän tuntuisia ja toisaalta kuitenkin vain kangastuksia. Ne ovat kangastuksia, joita jahdatessa löydät oikean keitaan.
Häsläisyys on kyllä käännetty yhteentoista asti. Alkuvalmisteluun menee kymmenisen minuuttia, ja kierrosten väliseen huoltoonkin hetki, laudalle kun pitää vaihtaa ainakin kolmenlaisia pahvinpaloja: uusia naisia, miehiä ja tavoitteita vanhojen tilalle. Mutta kun peli on mieluisa, esileikki ei haittaa. Säännöistä piti tarkistaa vielä kolmannessakin pelissä jotain pientä (mitä se vihreä jumalkortti tarkkaan ottaen mahdollisti), mutta eipä ne strategiatkaan toisaalta ekoissa peleissä vielä aukea. Ei paha siis. Kompleksi peli kuitenkin on kyseessä, Feldin ehkä raskain.
Feldin pelien suuri fani Richard ”Rahdo” Ham harmitteli omassa arviossaan Bora Boraa häijyksi. Rahdo on tosin halinalle, mutta tätä en sentään ymmärrä lainkaan. Nopilla blokkaaminen on niin syvällä Boran Boran ytimessä, ettei siitä voi suuttua – sitä paitsi jumalkorteilla blokitkin voi kiertää. Joskus kannattaa tavoitelaattoja ottaessa katsoa, voisiko toiselta viedä sopivan, jos ei samalla tee itselleen hallaa. Ihan peruskamaa europeleissä. Ei tästä nyt pitäisi kenenkään suuttua. Vuorovaikutus ei ole huonolla tasolla. Sitä on vähän – toisen tekemisiä tulee valvoa – mutta omaa peliä pelataan.
Omaa peliä pelataan – ja sitä voi pelata monella lailla. Majojen levittäminen on mukavaa, niin on myös hankkia hyviä miehiä ja naisia omiin kyliin erikoistemppujaan tekemään. Kaloja voi kalastaa, koruja on hyvä kerätä. Taloilla voi hankkia paljon pisteitä varsinkin jos on nopea rakentaja, mutta temppelirataakaan ei haluaisi luovuttaa toiselle. Tekemistä riittää.
Hieno peli.
Älkää ihmiset antako Bora Boran odottaa kolmea syksyä. Technicolor-saaristo kaipaa taitavia heimopäälliköitä, ja näillä saarilla ei ole vaarallista, vaikkei lopulta niin menestyksekkäitä oltukaan, kun on ollut mukavata.
Puutyöläinen 