Toukokuun kertapuraisuina kokeiltiin muun muassa Pulsar 2849, Coal Baron ja Bärenpark

Jätä kommentti

10.5.2018 Kirjoittanut JK

Suositussa KERTAPURAISU-sarjassamme on tälläkin kertaa vuorossa vain kelpo pelejä, no niin jo riittää lätinät, asiaan!

Pulsar 2849

Tämä on tsekkiläisen Vladimír Suchýn uusin työ vuodelta 2017. Suchý tunnetaan tuhdeista harrastajapeleistä kuten The Prodigals Club, Last Will ja Shipyard sekä aksenttimerkistä y-kirjaimen yllä. Pikavisana: Mainitkaa joku toinen ihminen, jonka nimessä on ý?

Pelisuunnittelijana Suchýa (Suchý’ta? [su-SHII]?) verrataan monesti Stefan Feldiin. Nimenä häntä voi verrata peliin T’zolkín: The Mayan Calendar, koska siinäkin on vaikea aksentti jossain paikassa. Joka tapauksessa Pulsar 2849 on avaruusteemainen noppaoptimointipeli, joka on melkomoisen häsläinen viritys. Kilkettä ja kiekkoa riittää. Ruotsinlaivan buffetpöytä, se tämä on. Tämä on deskriptiivinen, ei normatiivinen kuvaus: Stefan Feldkin tekee häsläisiä virityksiä, joista monesti tykkään kovasti. Suchýn Prodigals Clubistakin pidin, mutta sen höpsö teema oli häsläisyyteen yhdistettynä vähän liikaa. Pulsarissa ei onneksi ole huumoria.

Kovat on paineet pelisuunnittelijoilla, kun aina pitäisi keksiä jokin uusi ja omaperäinen tapa käyttää vaikkapa noppia. Pulsarissa noppia ensin värvätään ja sitten seuraavassa vaiheessa omaksi otetut nopat allokoidaan. Nopat värvätään yo. kuvassa näkyvältä puolikaarelta, johon ne silmälukujen mukaan järjestetään. Pulsarille omaperäinen tapa järjestää nopat on laskea niiden silmälukujen mediaani ja sitten palkita pelaajia mediaania alhaisempien noppien valitsemista ja rankaista korkeammista nopista. Tämä ehkä kuulosti vähän kömpelöltä, mutta en osaa sitä selittää epäkömpelöllä tavalla. Itse systeemi on ehkä vähän kömmähtelevän yliyrittävä, mutta toimii kyllä oivasti. Toisaalta iso silmälukukaan ei ole Pulsarissa mitenkään yksioikoisesti parempi, ja tähänhän näissä noppaoptimoinneissa aina pyritään.

Nopilla voi tehdä sen seitsemäätoista asiaa, esim. hankkia ”gyroduneja”. Gyrodunet ovat pulsareiden ympärille rakennettuja tiedejuttuja, joista saa voittopisteitä. Pulsar taas on googlaamani mukaan ranskalainen progeyhtye, joka oli suosionsa huipulla 1970-luvulla. He ovat antaneet nimensä sitten tähtikappaleille, jotka lilluvat avaruudessa energisenä ja sykkivänä kuin esikuvansa livekeikat parhaimmillaan kesällä 74 Roland Richardin tultua huiluineen pyöristämään bändin soundin.

Meitä oli kolme pelaamassa Pulsaria, ja sääntöselityksen jälkeen kehitin mielessäni suunnitelman: satsaan gyroduneihin. Ne näyttivät olevan koneisto, joka sitten joka kierroksen jälkeen jauhaa minulle voittopisteitä. Pelin teknologiavalikossa oli vielä pari lisäkykyä, jotka tehostaisivat gyrodune-strategiaa, joten hommasin nekin puolelleni.

Gyroduneja olikin sitten aika hidas saada pyörimään, kun on ensi kertaa avaruutta valloittamassa ja käytössä on vain kaksi noppaa per vuoro, kuten pelissä normaalisti . Muut pelaajat matkustelivat enemmän, ja matkustelemalla saa paitsi bonuksia planeetoilta, myös korolla pisteitä pelin lopussa. Kaverini Anaksimandros harmitteli jonnekin neljännelle kierrokselle asti pelanneensa alun aivan väärin, ja hän olikin meistä kahdesta muusta aika monta pistettä jäljessä. Mutta sitten hän pivotoi, kuten suunnan vaihtamista nykyään kutsutaan, ja alkoi matkustella. Hän matkusti sitten pelin loppuun mennessä koko galaksin läpi. Planeetoilta saa Afrikan tähtimäisesti aina kääntää laatan, josta saa jonkin kivan palkinnon (rosvoja ei ole), ja Anaksimandros keräsi aika kivasti kaikkea mukavaa lisäkivaa matkoillaan, ja pelin lopussa hän keräsi täydet pisteet planeetoista, siinä missä gyroduneista ei saa lopussa juuri mitään, ja voitti selvästi. Minä luin vielä yhden teknologialaatan selityksen väärin ja jäin kaksi pistettä hopeasijasta. Olivat gyrodunet mitä ovatkaan, ne saavat puolestani jäädä kieppumaan mustaan jääkylmään avaruuteen ihan keskenään kiitos vaan. En nyt tiedä kertooko tämä sessioraportti mitään Pulsar 2849:stä tai siinä tarvittavista strategioista, mutta jos joskus pelaan tätä uudestaan, matkustelen kuin Folke West.

On sanottu, että jotkut ihmiset näkevät maailman sellaisena kuin se on, ja toiset näkevät maailman ja miettivät, millainen se voisi olla. Minä näen Pulsarin tähtikylmän avaruuden ja mietin, että tästähän olisi voinut saada kivan, jos joku olisi piirtänyt vaikka Aasian kartan ja planeetat olisivat kaupunkeja ja pulsarit kaivoksia. Siellä olisi kiva matkustella ja kerätä kamaa. Toisaalta Aasia olisi parempi vaihtaa johonkin muuhun maanosaan, sillä muuten pelistä tulisi liikaa mieleen The Voyages of Marco Polo.

Olimme tehokkaita avaruudenvalloittajia, ja siirryimme peli-illassamme maan syvyyksiin pelissä nimeltä

Coal Baron

Kramer & Kiesling Incorporated tuotti tämänkin pelin, tarkemmin sanottuna vuonna 2013. Peli sijoittuu hiilikaivosteollisuuden maailmaan, mikä on työolosuhteina ollut kautta historian varmaankin hirveimpien joukossa (Orwell taisi kirjoittaa siitä Tiessä Wiganin aallonmurtajalle niin ahdistavasti, että mieleni on torjunut sen) mutta aika kultaa muistot, ja nyt hiilenkaivuukin on vain jotenkin mukavan kotoista ja aitoa. Rehellistä. Tiedättekö? Nykyään kun ihmiset elävät creaamalla ynnä muulla sellaisella. Maailman sottaisimman kiven hakkaaminen hakulla irti maailman seinästä ja raijaaminen puulaatikoissa nitisevillä valurautahisseilläkin kuulostaa hyvältä iPadilla creaamisen rinnalla. Ei niin ettenkö itse valitsisi jälkimmäistä nopeammin kuin ehditte sanoa Ich wünsche Dir Glück tu einen neuen Gang auf.

Sillä sillä lailla saksalaiset mainarit toisilleen sanovat. Tai jos ovat kiireisiä, ihan vain ”Glück Auf!” – lykkyä tykö uuden hiilisuonen löytämisessä, tai missä muodossa hiili esiintyykään. Älkää minulta kysykö, mä vaan creaan.

Coal Baron (alkuperäiskielellä Glück Auf) on mainio kevyt työläisten asettelu, niin mekaanisesti kuin temaattisestikin. Työläiset ovat sylintereitä, joita laitetaan eri ruutuihin esim. hankkimaan uusia kaivoskärryjä (tämä kuvaa luolan kaivamista ja hiilen löytämistä – onnella ei tässä pelissä ole sen kanssa mitään tekemistä) ja operoimaan kaivoshissiä, että eritasoiset hiilenkimpaleet saadaan maan syvyyksistä pihalla odottaviin hevosvankkureihin lämmittämään kansalaisten uuneja.

Kaivoshissi

Työläistenasettelu toimii sillä Bruxelles 1893:stakin tutulla periaatteella, että varattuun ruutuunkin voi vielä mennä, kunhan laittaa sinne yhden työläisen edellistä enemmän. Ja tiedättekö sen meemin, jossa se Pimp my Ride -räppäri sanoo että

YO DAWG… kuulin että tykkäät jostainjostain… joten laitoin jotainjotain sun johonkinjohonkin että voit jotain kun jotain?

No se toimii paremmin kuvana kuin noin selitettynä, mutta Coal Baronista saisi sellaisen meemin kuin

Pelissä nimittäin kisataan enemmistöistä: siinä pisteytetään kunkin eri hiilityypin enemmistöt, sitten uudestaan eri hiilityyppien enemmistöt sekä kunkin eri hiilitilauksen kuljetusvälineen enemmistöt, sitten taas eri hiilityyppien enemmistöt ja kunkin eri hiilitilauksen kuljetusvälineen enemmistöt sekä eri hiilivaunujen enemmistöt. Coal Baron on helppo oppia, nopea pelata ja teemaan nähden yllättäen suorastaan… raikas: selkeä ja jotenkin rehellinen työläistenasettelu- ja tilauksentäyttöpeli. Sujuva, kuten Kramer&Kieslingiltä osaakin odottaa. Omaa kaivoshissiä on hauska operoida – se toimii toimintopisteillä, ja siinä sitten hissiä liikutellaan kerrosväleillä ja hiili liikkuu. Coal Baron tepsi niin myönteisesti, että kertapuraisuotsikkoa uhmaten pelasin sitä vielä uudestaan, nyt kaksinpelin. Toimii se kahdellakin, joskin enemmistöpelinä enempi on vielä parempi.

Ja viimeisenä yhä kevyempään:

Bärenpark

Mayfair Games kokeili tämän Phil Walker-Hardingin 2017 pelin kohdalla sellaista, että he jättivät pelin saksalaisen nimen sikseen. Bärenparkia ei ole käännetty maailmalla. Peli on kaikkialla vain Bärenpark. Mutta pelin pelaajalaudoissa käytetään sitten monia kieliä, joten voit rakentaa vaikka oman puolalaisen karhupuiston. En tiedä oliko kokeilu menestys, toivotaan.

Walker-Harding on todella kova perhepelien suunnittelija, joka on sylkenyt yhden miehen tykkitehtaansa piipusta mm. sellaisia pelejä kuin Sushi Go!, Cacao ja Imhotep. Hyvin vahvaa suorittamista on taas tämäkin, joskin Bärenparkin kohdalla tuntui kuin nyt olisi tykin rihlat jo hiottu niin virtaviivaisiksi, ettei pyssy päästä ujellustakaan. Siinä vasta ontuvaa kielikuvan käyttöä, mutta ehkä saitte käsityksen? Niin nappiinsa loksahteleva on Bärenpark, että se vaikuttaa jo… kehtaako sitä sanoakaan… sieluttomalta. Kun peität tetrispaloilla pelilaudan ruutuja niin saat lisää tetrispaloja. Paloista saa pisteitä ja pelilaudan peittämisestä saa pisteitä.

Tetrispelit ovat olleet minulle järjestään hienompia ideana kuin toteutuksen tasolla, eikä Bärenpark tee poikkeusta. Lapset kokeilivat Karhupeliä kyllä mielellään, ja vanhempi halusi pelata uudestaankin, mutta pelkään että he ovat jo unohtaneet sen tämän blogauksen ilmestyessä.

Mutta tässä vielä loppukevennyksenä liuta pelejä, joita lapset eivät ole unohtaneet. Taannoisen lauantaiaamun pelimaratonissa pääsi moni kestosuosikki taas pöydälle – ja nyt kävi niin, ettei viidestä pelistä isä voittanut yhtäkään. Jos kehuu lapsiaan, se ei ole omakehua. Kiitos lukemisesta!