Las Vegas ja ne muut pelit, jotka muodostavat pikkupelien pyhän kolminaisuuden
68.4.2018 Kirjoittanut JK
Nyt kun nopparalli par excellence Las Vegas on lopulta saatu omaankin kokoelmaani, voin tässä apoteoida sen näiden kahden muun pelin ohella
pikkupelien pyhään kolminaisuuteen
(Toim. huom: ”Pikkupelit” ovat pieniä ja helppoja oppia ja nopeita pelata porukalla. Moni käyttää termejä filleri tai täytepeli, joista en itse kuitenkaan innostu – nämä kun ovat pieniä, mutta ihan oikeita pelejä omine avuineen eikä mitään lumppuja ängettäviksi ammottavien iltojen hirsien väleihin.)
Suosikkilistojani tehdessä paljastui taipumukseni turhankin herkästi kohottaa pelejä ”välttämättömäksi jokaisen kokoelmaan”. Mutta kun on kyse tästä pyhästä kolminaisuudesta, ehkei tuo sanatrio ole yliampuva?
Mutta mikä on tämä
Las Vegas
?
Pelisuunnittelija Rudiger Dorn oli 2010-luvulle tultaessa jo vähän vaipumassa unholaan. Hän oli tehnyt muutamia ihan-niin-kuin-suosittuja pelejä (Genoa, Arkadia, Jambo) ja yhden aika-lailla-hitinkin (Goa), mutta sen jälkeen homma tuntui olevan menossa päinvastaiseen kuin Neil Young ja Kurt Cobain opettivat – meno alkoi hiipua tuulessa, buugi haihtua. Jonkun mielestä Stefan Feldin nousu vei Dornilta reviriiä ellei jopa reviirin. 2012 Dorn antoi haastattelunkin, jossa meni toteamaan, ettei hänellä ole enää suurta motivaatiota suunnitella raskaita pelejä eikä hän koe, että hänen panostaan harrastajapelien maailmassa suuremmin tarvittaisiinkaan. Ehkä kyseessä oli kielimuuri tai sävyvirhe, mutta jonkinlainen resignaatio, blaseerautuminen ellei suoranainen defaitismi tai jokin muu sivistyssana miehestä hieman välittyi. Kun vuoden 2012 isompi peli Il Vecchiokin sai vielä taskulämpimän vastaanoton, moni saattoi jo miettiä Dornin jääneen historian puolelle.
Mutta kevyempien pelien suuntaan Dorn sanoi jatkavansa. Ja hyvä niin. Tuona vuonna häneltä ilmestyi Las Vegas, ja sitä seurasi toinen perhepelien täyshitti Karuba. Siinä välissä mies meni myös suunnittelemaan suursuositun harrastajapelin Istanbul, jolla voitti Kennerspiel des Jahresin. Yhtäkkiä Dorn onkin taas vahdittavien listalla.
*
Las Vegasin säännöt selvittää puolessa minuutissa, mikä on pikkupelille tärkeää. Pöydällä on kuusi kasinoa, joista kukin vastaa tiettyä nopan silmälukua. Vuorollasi heität kaikki noppasi ja asetat kaikki tiettyä silmälukua näyttävät nopat valitsemaasi kasinoon. Joka kasinolla on voitettavana erilaiset setelit, ja kierroksen lopussa – eli kun kaikki ovat laittaneet kaikki noppansa – kunkin kasinon isoimman setelin voittaa se, jolla on siellä eniten noppia. Toiseksi ja kolmanneksi eniten noppia tienaavat sitten mahdolliset toiseksi ja kolmanneksi suurimmat setelit.
Tätä neljä kierrosta, ja eniten rahaa ansainnut voittaa.
Mutta huom! Tähän sisältyy sinänsä jo hieno säännönpalanen, että sinun pitää käyttää aina kaikki tiettyä silmälukua näyttävät noppasi, etkä voi jäädä kuppaamaan pähkäillessäsi laittaako yksi vai kaksi. Neronleimaus Las Vegasin ytimessä on kuitenkin seuraava sääntö: Tasapelit likvidoivat toisensa. Eli jos kasinossa on punaisella ja sinisellä pelaajalla sama määrä noppia, ne kumoavat toisensa eikä kummallakaan ole enää yhtään noppaa. Niinpä vihreä voi päästä nappaamaan voiton yhdellä ainoalla nopalla. Tämä luo kiperiä blokkauksia ja herkullisia yllätyksiä.
Las Vegas on elegantti ja niin simppeli, että luulisi sen keksityn jo aikoja sitten. Minulle menisi täydestä, jos joku väittäisi jo muinaisten roomalaisten pelanneen vastaavaa noppapeliä marmorisilla arpakuutioilla Forum Romanumilla setrin varjossa ja sotaleireillä naukkaillen – shokeeraavasti – laimentamatonta viiniä.
Las Vegas on siis alue-enemmistöpeli, ja sellaisenaan vuorovaikutus pelaajien välillä on kunnon sotimista. Ai sinä tulet minun tontilleni? Jaaha, no täältä pesee lisää nelosia. Jatta taas on kerännyt hirveästi rahaa, älkää antako sen voittaa tuota 60.000 dollaria yhdellä vaivaisella nopalla! Ja niin edelleen. Varsinaista johtajan kiinniottomekanismia pelissä ei ole, mutta tämä vuorovaikutus käy sellaisesta. Toki tienatut rahat talletetaan omaan lompakkoon alassuin, joten voittaja ratkeaa vasta viimeisen, neljännen kierroksen jälkeen.
Neljään kierrokseen menee puoli tuntia. Periaatteessa ei mikään estäisi pelaamasta vain kolmea kierrosta. Selkeästi miinuspuolelle pelissä menee lähinnä pettymys, kun nopat eivät olekaan samanlaisia kookkaita klohmuroita kuin kuvituksessa:
Toisaalta pienemmät nopat ovat käytännölliset ja tekevät pelistä helpomman pakata mukaan matkoille. Turhan isoa pahvilaatikkoa ei tarvita, kasinolaatat ja rahakortit kiinni kumilenksuilla ja nopat isoon pussiin. Kotiin pelin voisi tuunata sitten ostamalla jostain isot ja raskaat Vegas-nopat. Sääntökirjan mukana tulee myös 2 – 4 pelajan entistä taktisempi variantti, jossa pelaajat saavat myös neutraaleja noppia aseteltavakseen.
Kaiken kaikkiaan Las Vegas on ajattoman nerokas nopparalli, ja kun alue-enemmistöpelit eivät ole turhan yleisiä, ne tuovat omaleimaisella vuorovaikutuksellaan tärkeän makunsa sinunkin pelikokoelmasi soppaan. Tuurilla on niin pelissä suuri merkitys, että lapsetkin voittavat usein, varsinkin kun oppivat, ettei aina kannata laittaa puolia nopistaan yhteen kasinoon, vaikka siellä olisikin se isoin seteli tarjolla – hajauttamalla omat noppansa pienempiin kaloihin kun voi usein napsia sieltä täältä vähemmän kilpailtuja ja melkein yhtä suuria seteleitä.
Peliä voi kokeilla Yucata.de:ssä.
*
Mitkäs ne muut pikkupelien pyhän kolminaisuuden pelit sitten ovat? Ne ovat…
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
No Thanks!
Taskuunmahtuva No Thanks! sisältää pakan numerokortteja sekä muovisia pelimerkkejä, jotka, myönnettäköön, kyllä voisi nekin tuunata ties millä helmiäisenpaloilla tai vaikka ruplan kolikoilla kiinnostavimmiksi. Mutta puoli-ilmainen ja ajaton, 15 sekunnissa opetettava peli, jossa joka vuorolla joko joudut ottamaan nega-kortin taikka maksat kolikon välttyäksesi siltä. Pelistä enemmän täällä. Yo. kuvan Mayfairin sinikantinen versio on tietääkseni versioiden hallitseva mestari.
Ja arvatkaa, mikä peli on tämän trilogian kolmas osa?
Se on…
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
tietysti
.
.
.
.
For Sale
Kortteja ja kolikoita taas, mutta nyt aidosti huutokaupan muodossa. For Salea hehkutin jo aiemmin, mutta yllä kuvassa oma versioni, Iellon uusintapainos toissavuodelta, saksankielisenä versiona. (Peli on kielivapaa pl. tuon painoksen shekkikorttien teksti, mutta on niissäkin luvutkin.)
Kaksi huutokauppakierrosta, joissa ensin ostetaan kolikoilla kiertävällä huutokaupalla asuntoja, ja seuraavassa sitten ostetaan näillä taloilla shekkejä. Rikkain kiinteistömagnaatti voittaa. Iellon versiossa jostain syystä on vähän eri säännöt kuin siinä entisessä (kortteja ei poisteta sokkona pakasta ennen pelin alkua, ja kolikoitakin jaetaan rutkasti enemmän) mutta mikään ei estä minua pelaamasta niillä ”oikeilla” säännöillä. Valitettavasti en voi suositella Competon suomen- ja yleis-Skandinavian kielistä versiota, koska sen kortit olivat hyvin heikkolaatuista pahvia.
*
Mitä tästä korkeasti kunnioitetusta trilogista sitten jäi airon mitalla rannalle?
No ainakin…
.
.
.
.
.
.
.
Diamant
Miksi Diamant jää kolminaisuuden ulkopuolelle? Sehän on korkealla suosikkiperhepelieni listalla. No siksi, että pelissä on lelumaisuutta, joka tekee siitä joillekuille vieraan. Kortteja ja noppia on helpompi tarjota ei-peliharrastajille kuin akryylirubiineja ja pahvisia aarrearkkuja. Suurenmoinen onnenkoetuspeli on kuitenkin kyseessä. (En edelleenkään ole varma, tarvitaanko kuvan Iellon uusintapainoksen reliikkikortteja ollenkaan, ne kun tuplaavat sääntöjenselitysajan täyteen minuuttiin.)
Entä millä taas voi perustella sen, että ulkopuolelle jää täpärästi myös…
.
.
.
.
.
Fuji Flush
Vaikea päätös tämäkin. Mutta FF jää ulkopuolelle vain siitä syystä, että sen pelaajamäärä on käytännössä 5 – 8. Toki sitä voi pelata neljällä, joku ehkä uskoo pelilaatikkoakin ja kokeilee jopa kolmella, mutta käytännössä peli vaatii melko suuren porukan päästäkseen oikeuksiinsa. Liittoutumisia ja team buildingia tapahtuu etupäässä suurella porukalla, ja juuri siinä on pelin koko herkullinen juju. Suurperheisiin ja sukukokouksiin ja kaljoitteluiltoihin kaveriporukan kesken tämä on loistava valinta. Peli on turbo-Uno, jossa on tarkoitus päästä korteista eroon. Jos joku pöytää isomman kortin, joudut ottamaan uuden kortin oman pöytäkorttisi tilalle. Mutta kaikki, jotka pelaavat saman numeron, muodostavat tiimin, jossa korttien arvot lasketaankin yhteen. Olette muodostaneet tilapäisen tiimin. Win-win. Erinomainen vuorovaikutuksen muoto hyvin helpossa pelissä. Fuji Flushista lisää ohimennen täällä suosikkilistallani.
*
Äsken saamani äänipuhelun mukaan (aiemmin niitä kutsuttiin nimellä ”puhelu”) mikä oikeus minulla muka on kohottaa mitään pelejä jumalallisiksi, ei vaikka olisinkin pelannut maailman kaikki pikkupelit läpi mitä en satavarmana edes ole.
Nimettömäksi jäänyt äänipuhelija voi hyvin olla oikeassa. Nyt kun tarkistin, en ole pelannut esimerkiksi pelejä Parade, 6 Nimmt tai High Society… Nämä puutteet korjataan kyllä. Tämä kaanoni ei ole kiveen kirjoitettu. [Edit: kokeiltu on. 6 Nimmt ja High Society olivat näppäriä pelejä mutteivät puske korkeintaan kolmikkoon. Parade taas oli mahdoton tajuta, saati opettaa joten hyvästi.]
Itse asiassa, nyt kun olet täällä… mitkä pelit Sinä nostaisit omalle huippulistallesi? Mitä pikkupelejä (saa sanoa myös fillereitä) kehottaisit Puutyöläisen kokeilemaan? Mikä voisi nousta pyhään kolminaisuuteen tai viisinäisyyteen tai edes kymmenyksesyyteen, joka on arvokas asema sekin?
Kriteerithän ovat:
– säännöt on nopea selittää niin lapsille kuin isovanhemmillekin.
– pelin pelaa alle puolessa tunnissa.
– mukaan mahtuu monta: vähintään kolmin- ja nelinpelit ovat mahdollisia, ja mielellään monet muutkin pelaajamäärät.
– peli on suhteellisen pienikokoinen ja edullinen.
– peliä ei tarvitse metsästää Shanghain sivukujilta tai kuiskimalla koodisanoja varsovalaisen kahvilan yksisilmäiselle baristalle parittomien kuukausien ensimmäisenä torstaina.
Edit: Unohdin karsinnasta kokonaan Coloretton. Colorettolla olisi voinut olla sanansa näissä kisoissa?
SET on tavallaan kuiva kuin mikä, mutta omiaan aiheuttamaan fanaattisuutta niissä, jotka pelistä innostuvat. Säännöt selittää noin kymmenessä sekunnissa, mukaan mahtuu rajattomasti pelaajia.
Linko on vähän näitä vaikeampi selittää, lähinnä siksi miten erikoinen se on. Harva tajuaa, ennen kuin on nähnyt yhden pelin verran. Sitten pitäisi kolahtaa kohdalleen ja maistua kyllä.
TykkääTykkää
Kiitos vinkeistä – Linko on tutkallani ollutkin jo pitkään, mutta en ole koskaan ottanut seuraava askelta sen kanssa. SETiä en tunne vielä kuin nimeltä. Se näyttää siis olevan reaaliaikainen kuviontunnistamiskilpajuoksu.
TykkääTykkää
Linko on hyvä peli. Hankin sen itsellekin kun olin aikanaan pelannut kaverin kopiota. Säännöiltään se on mielestäni huono, koska se sisältää säännön, mikä toimii eri tavalla riippuen siitä mitä teet. Se on hyvin simppeli sääntö, mutta sitä on äärettömän vaikea saada pelaajat ymmärtämään kun nämä pelaavat peliä ensi kertoja.
Muutenhan peli on tuollainen mukava Uno korvike 🙂
TykkääTykkää
Kiitos viestistä, Petteri. Tuollainen hankalasti oivallettava koukku on kyllä pieni taakka pikkuperhepeleille. Mutta toisaalta jos peli kestää uudelleenpeluuta, niin kynnys voi olla hyvinkin silti sen arvoinen.
TykkääTykkää
Saboteurin voi opettaa joukolle lapsia hetkessä (aikuisilla kestää pitempään), ja pelaajamäärä joustaa. Puhumalla ja spekuloimalla saa muut pelaajat uskomaan, että joku muu on paha tonttu, etkä mahdollisesti sinä
TykkääTykkää
Hyvä vinkki – olen Saboa joskus kokeillut, tosin melko arveluttavissa olosuhteissa loppuyön tytinöissä, joten en osaa oikein arvioida, mutta hyvä kun tuli kirjattua se tänne vaihtoehdoksi. Bluffailu sun muu psykologinen vuorovaikutus on ajoittain erinomainen juttu.
TykkääTykkää