Mistä Oracle of Feld- – Delphissä mahtaa olla kysymys?
Jätä kommentti13.4.2017 Kirjoittanut JK
Ne tavalliset tarinat, te tiedätte: Poika tapaa tytön. Tavis nousee ryysyistä rikkauksiin. Hyvis lankeaa kiusaukseen ja turmeltuu pahikseksi. Sankari taistelee lohikäärmettä vastaan ja voittaa prinsessan. Sankarinna etsii itseään ja löytää itsensä itsensä keskeltä ja se kuuma, ihastuttavan arrogantti pomo ihastuu häneen. Puutyöläinen haluaa uuden Stefan Feldin pelin ja tutkii Aquasphereä, mutta päätyy lopulta The Oracle of Delphiin, koska arvelee vaimonsa tykkäävän enemmän sen satunnaiselementeistä ja kilpajuoksuluonteesta.
Kyllä, me kaikki tunnemme nämä tarinat. Nämä tarinat ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta. Ne on kirjattu geneettiseen koodistoomme. Uutta tässä on ainoastaan se, että Puutyöläinen on nyt ostanut lähes uunituoreen pelin. The Oracle of Delphi ilmestyi vain puoli vuotta sitten Essenin messuilla 2016. Ja siitä asti se on hämmentänyt Feld-faneja ja ei-faneja yhtä lailla.
Sillä mitä ihmettä – kaikkien näiden voittopistesuihkujen jälkeen Feld on tehnyt pelin, jossa ei ole voittopisteen voittopistettä? Pelin, jossa heität noppaa taistellaksesi hirviötä vastaan, ja tarvitset ison luvun voittaaksesi hirviön? Pelin, jossa pitää kääntää laattoja löytääksesi jonkun laatan vatsapuolelta sen mitä tarvitset – ihan kuin Afrikan tähdessä? Pelin, jossa heitetään ”titaaninoppaa”, jonka mukaan pelaajat saavat joka kierroksella vammoja, ja jos sinulla on liikaa vääränlaisia vammoja, joudut jättämään ensi vuoron väliin?
1990-luku soitti, Stefan, se haluaa pelisuunnittelunsa takaisin.
Mutta tämä kaikki oli tiedossani, ja ostin silti Oracle of Delphin.
Suhteeni Feldeihin on se, että olen pitänyt kaikista häneltä pelaamistani peleistä. (Olen kirjoittanut ainakin näistä: Trajan, Castles of Burgundy, Rialto, Amerigo.) Mutta toisaalta en ole ollut niistä mihinkään hulluna. Ne ovat aina jääneet karvan verran etäiseksi ja hieman haaleaksi synnyttääkseen intohimoja. Ja Delphi, poikkeuksena muista Pheldeistä, näytti olevan jotain muuta, intohimoisempaa, rosoisempaa, ikään kuin viallisempaa kuin ne teknisesti täydelliset mutta kuitenkin ehkä vähän ulkokohtaiseksi jääneet muut suoritukset.
Ainakin Delfissä on ns. spatiaalinen ulottuvuus, siis kartalla liikkuminen, mieluisa ominaisuus, joka europeleistä aivan turhan usein puuttuu. Siinä on vieläpä modulaarinen kartta, jonka voit koota joka peliin eri lailla: kartalla on myyttisen Kreikan saaristo, jolla laivasi matkaa tehtäviä suorittaen sekä uhrilahjoja ja patsaita poimien ja toimittaen. Kaiken tarkoituksena on täyttää ensimmäisenä Zeuksen vaatimat kaksitoista urotyötä ja palata näiden jälkeen Zeuksen luo. Se voittaa, joka on ekana. Delphi on siis kilpajuoksupeli. Olen niissä huono, koska olen hidas pitkän linjan strategian rakentaja, joka luottaa aina loppupistevyöryyn, siinä missä vaimoni usein tahkoo pisteitä nopeasti kautta linjan. Tämä ei haitannut.
Delphi on visuaalisesti kaunis peli, joka yhdistää em. mekanismeihin vähän taulunrakentamistakin: mukaan saa matkan varrella esimerkiksi puolijumalia ja myyttisiä oliota, jotka antavat sinulle lisäkykyjä. Uskollisesti kreikkalaisteemalle jumalat ovat läsnä ja voivat auttaa pelaajia. Kun esimerkiksi pääsee Neptunuksen suosioon, hän siirtää sinut hyökyaallolla hetkessä ihan minne päin kartalla haluatkin; Afrodite parantaa haavasi, ja niin edelleen. Muutenkin pelissä on astuttu selvästi syvemmälle kreikkalaiseen perinteeseen: siinä esiintyy monia Iliaasta ja Odysseiasta tuttuja hahmoja Aiaasta/Ajaxista Kirkeen ja Theseuksesta Herakleeseen, joka toki oli se ensimmäinen kahdentoista urotyön tekijä. (1)
Lisäksi yhtäläisyyksiä on suosikkiimme The Voyages of Marco Poloon: paitsi nopat, myös Delphi on peli, joka kannattaa ennen ensimmäistä vuoroa aloittaa maaston tarkalla tutkimisella ja oman suunnitelman punomisella. Ja samoin Delphi tarjoaa vaihtelevia pelaajavoimia. Delphissä tämä tarkoittaa sitä, että alussa värvätään kullekin pelaajalle oma laiva, jolla on jokin erityiskyky. Jotkut ovat kestävämpiä, jotkut nopeampia, jotkut toimiltaan joustavampia ja niin edelleen.
Sinisen pelaajalauta. Vasemmalla on paikat nopille. Noppia voi muuttaa aina myötäpäivään seuraavaksi symboliksi maksamalla oikeasta yläkulmasta löytyviä jumalten suosio -merkkejä. Pilvipatjastossa taas näkyy jumalpörssin tilanne: Neptunus on pelaajalle palveluksen velka. Punainen kortti oikealla tarkoittaa, että Odysseus on liittynyt joukkoon ja tuonut mukanaan lisää staminaa (+2 shields). Sininen pelaaja on suorittanut jo puolet tehtävistä, kuusi merkkiä näkyy laudan yläreunassa vielä odottavan.
Vuorovaikutukseltaan Delphi on seurapasianssia: mahdollisuudet vaikuttaa toiseen pelaajaan ovat lähinnä luokkaa ”ota kuutio toisen nenän alta”. Tämä korostuu etenkin kaksinpelissä, jossa kartalla on tilaa. Jännitteen tuottaa kilpajuoksu – ainakin silloin, kun peli on tasainen. Delphi tosin voi tässä olla armoton. Jos mokaat vuorolla kaksi, voi olla, ettet saa etumatkaa enää kiinni. (Minä otin toisessa pelissäni hetken torkahduksen aikana kyytiin punaisen uhrikuution, jonka takia matkaani ei sitten mahtunut niitä tärkeämpiä kuutioita neljään vuoroon, ja siinä ajassa toinen urotyöläinen suoritti neljä tehtävää enemmän. Toisaalta, joskus hyvä Homeroskin torkahti.) Parhaimmillaan pelin loppu on kuumeinen, no, kilpajuoksu, jossa joutuu pähkäilemään vikojen vuorojen optimointia tuli takaliston alla.
Delphiin on turha lähteä, jos vihaa satunnaiselementtejä. Pelissä tosiaan pitää löytää nurinpäinkäännettyjä laattoja, ja vaikka väärienkin kääntämisestä saa hyvän palkkion ja pelissä on ”kurkkimismekanismeja”, eräs peli meillä voitettiin sillä, että toinen käänsi vasta viimeisenä sen oikean. Samoin pelissä taistellaan hirviöitä vastaan noppaa heittämällä – kuinka retroa! Tämä vaatii joko huoletonta nopanheittäjää tai riskinhallintaa, jossa arvioit mahdollisuutesi voittoon sen perusteella, kuinka vahvat puolustukset sinulla on (”Kilpiä” voi kerätä) ja kuinka paljon jumalten suosiomerkkejä (niillä saa uusintaheiton ja kumuloituvan +1 aina seuraavaan heittoon). Silti välillä joku heittää suorilta sen tarvittavan ysin ja toinen ei kolmellakaan yrityksellä saa edes viitosta. Toisaalta tämä on satunnaiselementtien viehätys: joskus pitää riskeerata ja silloin onnistuminen ja toisen etumatkan kurominen on sitäkin makoisampaa. Siihen pitää osata asennoitua oikein: tämä on Feldein peleistä ameritrashein by a country mile, kuten ameritrashiassa sanotaan.
Kreikan meri, meri Kreikan – täynnä saaria temppeleineen, uhrilaatikoineen, hirviöineen, sumuisine salaisuuksineen… ja keskellä kaikkea valvoo kolmiulotteinen Zeus itse.
Oracle of Delphi on sitä tyyppiä, jota helposti joko rakastaa tai inhoaa, eikä vain jotain siltä välillä. Voisin kuvitella sen olevan peli, josta joku Feldin inhoaja tykkää enemmän kuin toinen Feld-fani konsanaan.
Siltikin, tuttu feldimäinen noppien käyttö on tuttua. Delphissä toiminnot lunastetaan nopilla: nopanheitto kertoo, mitkä toiminnot ovat tällä vuorolla tarjolla ja hyvinkin Castles of Burgundyn tapaan näitä noppia voi sitten muokkailla oman maun mukaisiksi. Toinen peli joka tulee mieleen, on Kingsburg ja sen mekaniikka, jossa vihollisjoukko hyökkää kierroksen lopussa aina satunnaisen voimakkaana, ja tähän pitäisi varautua ennakkoon. Delphissä tätä vastaa titaaninopan tarjoamat vammat.
Minulle itselleni Delphi tuntuu ainakin tässä vaiheessa viiden pelin jälkeen päihittävän Amerigon, toisen yhtä lailla melko kepeän painoluokan pelin, jossa seikkaillaan kartalla ja toivotaan tarjolle tulevan niitä toimintoja, joita tarvitsee. Delphi vain on näistä vähän monipuolisempi ja paljon kauniimpi. Tunnun häviävän jokaisen pelini sitä, mutta silti haluan pelata uudestaan, mikä on merkki siitä, että peli on minulle onnistunut.
Jotenkin tuntuu kuin Delphi olisi Feldiltä punk-henkinen käsimerkki kaikkien kriitikoiden suuntaan: ”Hei kaikki voittopistesalaateista valittajat, katsokaa tätä! Hei kaikki, jotka valitatte, ettei peleissäni ole teemaa, tässä teillekin!” Ja ne, jotka haluavat valittaa, löytävät taas syyn valittaa – tällä kertaa päinvastaisista syistä. ”Nyt se Feld on mennyt sekaisin, ei tämä ole yhtään hänen tapaistaan…!”
(1) Latinanopettajat tietävät kuiskia myös Herakleen kolmannestatoista urotyöstä, labor gravissimuksesta Thespiuksen luona, mutta mistä latinantunneilla puhutaan, se jää latinantunneille.
Puutyöläinen 