Ilmoja on pidellyt, pelejä on pelaillut – alkuvuoden pelikuulumiset
Jätä kommentti8.2.2018 Kirjoittanut JK
Missä olette heikko, sanoi kenraali Sun Tzu, antakaa heidän luulla teidän olevan vahva; missä olette vahva, antakaa heidän luulla olevanne heikko. Kaartelevaan lintuun on vaikea osua. Niinpä juuri kun luulitte oppineenne tuntemaan Sun Tzun, hän on kaikkien näiden vuosisatojen jälkeen vaihtanut nimensä Sunziksi. Elämällä on monta suolaa, mutta yksi niistä on vaihtelu. Niinpä Puutyöläinenkin räväyttää kertomalla kuulumisia.
Luvassa ei nyt siis ole perusteellista, perusteltua, analyyttista ja alfabeettista arviota jostain onnekkaasta lautapelistä, joka blogimme syväruodinnan alaiseksi pääsee, kirjoitettuna tavalla, josta huokuu syvällinen ymmärrys peliteoriasta, pelimekaniikasta, pelihistoriasta, -filosofiasta, -psykologiasta, -teologiasta ja -hermeneutiikasta (koskaan vaipumatta -pedantiikkaan tai -egoistiikkaan), kuten olette oppineet Puutyöläisestä vaatimaan – ei, mitä Puutyöläinen suorastaan symboloi – vaan ihan vain lautapeliturinoita vuodenvaihteesta.
Lyhyesti, mitä meillä on pelailtu, mitä meille on ostettu ja mitä odotellaan. Vuodenvaihde on nimittäin tuonut paljon kuulumisia kotimme henkilökohtaiseen pelivarastoon. Möimme liudan pelejä pois, mieluisiakin, tehdäksemme tilaa uutuuksille ja joulunjälkeisten alejen houkutuksille.
Ensin, tämä salkku:
Yhteistyöpakanrakennuspeli Harry Potter: Hogwarts’ Battle (2016) saapui lopulta Eurooppaan, ilmeisesti tekijänoikeusasioiden takia tämän verran myöhemmin kuin uudelle mantereelle. Samalla se saapui meille, koska taloudessamme on eräs yhdeksänvuotias Potter-fani, joka halusi sen niin kovasti, että laittoi omia tienestejään pottiin.
Hyväksi ostokseksi se osoittautuikin. Tylypahkan taisteluja on käyty meillä nyt taajaan. Peli on parissakin suhteessa hyvin onnistunut:
Ensinnäkin se on luotu pelattavaksi perhepelinä, ja onkin perusteiltaan hyvin simppeli pakanrakennuspeli, jonka vasta koulu-uraansa aloittelevatkin lapset oppivat. Peli on jaettu seitsemään eri ’gameen’. Käytännössä pelit ovat toistaiseksi (olemme nyt pelissä 4) olleet samoja pelejä, jokainen uusi ’peli’ on vain lisännyt lisää kortteja pakkoihin ja ne takakannessakin esitellyt nopat. (Tämä ei ole spoileri, koska ne esitellään laatikon takakannessa.) ”Pelit” vastaavat sarjan kirjoja, joten ne tuntevat osaavat aavistella, keitä pahiksia ja liittolaisia on mukaan mahdollisesti tulossa.
Toiseksi, se on Potter-faneille ilmeisen herkullinen, koska paitsi että pääset pelaamaan Harryna, Hermione, Ronina tai Nevillenä, vastaan tulee sata kirjoista ja elokuvista tuttua henkilöä, esinettä, taikaa ja niin edespäin. Minäkin olen potterologian alkeita nyt oppinut.
Spoilereista puheen ollen, tämä kuva on nyt ankea ja ylösalaisin, ettei kukaan pääse väittämään sitä spoileriksi. Älkää kääntäkö internetiänne, vika ei ole siellä päässä. Älkääkä katsoko liian tarkkaan, jos pelkäätte näkevänne kortteja, jotka esiintyvät kolmannessa Potter-kirjassa, -elokuvassa ja -gamessa.
Peli on tässä vaiheessa ollut hyvin helppo voittaa, mutta taitaa lukemani perusteella vaikeutua vielä. Ja se on ollut hyvin nautittava. Taidan pitää pakanrakennuksesta enemmän kuin tajusinkaan. Kun peli etenee ja oma pakka rakentuu täyteen hyviä loitsuja, liittolaisia ja taika-esineitä, pelivuorosta tulee melko luova ja monipolvinen vapaamuotoinen essee, jonka aikana ratkotaan, miten näillä eväillä voisi parhaiten mätkiä pahiksia, auttaa kavereita ja hankkia uusia kortteja pakkaan. Voitte odottaa kattavampaa kirjoitusta pelistä keväämmällä, toistaiseksi olemme pelailleet sitä nyt innokkaasti omien ja kaveripiirin lasten voimin.
Lautapelaaja järkyttyi muovittaessaan pöllöä – katso kuva!
Selluloosan ylivertaisuudesta dinosaurusliemeen nähden
Olen huono korttienmuovittaja, etupäässä koska pidän muotoonprässätystä luonnonkuidusta huomattavasti enemmän kuin muotoonprässätystä dinosaurusliemestä. Mutta Harry Potterin kortit kaipaavat kyllä suojaa. Ikävä kyllä Arcane Tinmenin kortinsuojat ovat oikeankokoisinakin yksinkertaisesti liian kookkaat, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Perehdyin nyt korttimuovikenttään kokeneempien kortittajien neuvoilla ja tilasin lopulta peliin Ultra Pron suojat Puolenkuun peleistä. He eivät ole pitäneet kiirettä tilauksen kanssa – joten en osaa vielä kertoa kokemuksiani suojista – mutta se kaikista hitain verkkokauppa, Saksasta, mainitaan myöhemmin tässä postauksessa.
EDIT: Korttisuojat saapuivat ja ovat täydelliset Harry Potter -peliin, suosittelen.
Myös perheen pienimmän kanssa on aloitettu pelailut.
Kuvassa on tietenkin Halli Klack (Haim Shafir, 2012) se sama peli, jolla viisi vuotta sitten aloitettiin pelailut keskimmäisen lapsemmekin kanssa. Pelin juju on magneetit, jotka aiheuttavat klaksahduksen, kun kiekkoja pinotaan. Se on lapsista kivaa. Halli Klackissa heitetään noppia, jotka kertovat, mitkä kiekot pitää nyt nopeasti kerätä. Nopein ja tarkkasilmäisin saa isoimman kiekkopinon. Tai sitten sen saa kaksivuotias, joka yksinkertaisesti päättää kerätä ne kaikki itse. Niin helppoa se on, kun sen kehtaa. Tästä se pelailu joka tapauksessa lähtee.
Cubistin taitamiseen menee kyllä vielä aikaa, mutta lapsi on terve, kun se leikkii komeasti marmoroiduilla nopilla.
Luvattakoon tässä yhteydessä, että voitte vielä lukea kirjoituksen pelistä Stuffed Fables. Ei vielä. En ole vielä ostanut sitä, nyt kun Harry Potter ehti ensin. Mutta tänä vuonna se vielä meille tulee, se on selvä. Luulin itseäni jo immuuniksi tuolle nykyihmistä rienaavalle FOMOlle (fear of missing out, pelko ulkopuolelle jäämisestä), mutta tunnustan tuntevani jotain sen suuntaista nyt, kun ihmiset tuoreeltaan internetissä intoilevat tuosta Mice and Mysticsin tekijän uudesta ”Pehmolelupelistä”. (Kirjoitin Stuffed Fablesista aiemmin täällä.)
Eteenpäin aikuisempiin suuntiin.
Fog of Love on aikuinen suunta.
En ole koskaan pelannut mitään vastaavaa kuin tämä ”romanttinen komedia lautapelinä”. Fog of Love oli ensimmäisiä Kickstarter-tuentojani koskaan, ja vähän huolestutti jo, olinko mennyt ostamaan oikein imisän potsin säkissä. Mutta kyllä tämä on kiinnostava peli. Olemme toistaiseksi pelanneet vain ensimmäisen skenaarion kahteen otteeseen, joten arvio on tästäkin tuloilla vasta keväämmällä. Näyttää sopivalta parisuhdeiltoihin viinilasin kera.
Jotain uutta, jotain vanhaa. Uutta cum vanhaa on tänä talvena edustanut klassikko nimeltä Yspahan (Sebastien Pauchon, 2006 – sic!). Tämä on aika jännä paketti, josta Grand Austria Hotel on napannut noppainvärväyssysteeminsä. Yspahan on näistä se kevyempi peli, mutta siitä huolimatta yllättävän strateginen – voit siis erikoistua eri suuntiin. Tavaran toimittaminen soukeihin eli myymälöihin on se ilmeinen, mutta sitten on karavaania ja kortteja ja rakennuksia lisävoimineen. Ei yhtään pöllömpi kevyt noppastrategia.
Tein jouluaattona tilauksen saksalaiseen lautapelikauppaan Spieleoffensiveen. Laatikkoa odotellaan yhä, joten näillä näytöillä ”max. 2 Woche” ei tarkoitakaan suomeksi sitä, mitä lukion C-saksalla luulin sen tarkoittavan. Spieleoffensiven hyllystä puuttuu kuulemma yhä Mario Papinin Lancelot, ja sen myötä odottelemme yhä koko lopputilaustakin, johon kuuluu mm. lisäosat The Voyages of Marco Poloon sekä Cacaoon, hieno nopparalli Las Vegas, pari trendikkääseen ”roll&write”-kategoriaan kuuluvaa peliä ja mitä vielä. Olen jo unohtanut. Ehkä ne ovat siis sitäkin mieluisampia yllätyspaketteja.
Joka tapauksessa tällaista on tullut jo muualta:
Lautapelaaminen vinyyliharrastuksena
Kuvassa vasemmalla on Marco Polon tekijöiden varhaisempi peli. Se vaikuttaa kuin joku olisi heittänyt kuivan europelin laatikkoon Thurn und Taxisin, Menolipun ja The Voyages of Marco Polon, ravistellut, nukkunut graafisen suunnittelun ajan ja herännyt nimeämään sen Council of Fouriksi, alunperin tietysti italiaksi Il Consiglio del Quattroksi, saksaksi Das Konzil der Vier. Peli vaikuttaa aikamoiselta pähkinältä, jossa pitäisi ottaa huomioon aika monta muuttujaa samanaikaisesti. Kiinnostaa.
Oikealla taas on La Venise du Nord, Pohjoisen Venetsia, joka ei tarkoitakaan Pietarin kaupunkia itänaapurissamme, vaan Brugesin kaupunkia Belgiassa. Harva on tästä pelistä kuullut, mutta hankin sen koska se on Sebastien Dujardinin teos.
Lautapeliharrastukseni on nimittäin viime aikoina lainannut yhä enemmän vinyylikeräilijän piirteitä. Jos löytyy mieluinen levy (peli), sitten on kiva tutkia ja keräillä sen tekijän tuotantoa laajemminkin. Ja aivan kuten musadiggarin tapauksessa, oman kokoelman tutkiminen, jäljittäminen ja järjestely on olennainen osa harrastusta, ei vain se aika teoksista nautittaessa.
Kerrotaan vielä lopuksi, että minulla on ilo ja kunnia toimia tänä vuonna 2018 Pelaajien valinta -palkintoraadin puheenjohtajana. Raatiin tulee pari uutta lautapeliblogajaa mukaan, tervetuloa minunkin puolestani.
Puutyöläinen 