Etsitkö täysiveristä sotapelia yhden sivun sääntökirjalla? Noteeraa 1775: Rebellion tai joku sen sisarpeleistä
Jätä kommentti26.2.2018 Kirjoittanut JK
No oikeastaan pelin sääntökirja on kyllä useamman sivun pituinen, mutta BGG:stä löytyy versio, jossa pelin säännöt on onnistuttu tiivistämään yhteen A4:seen. Pointti on, että sääntöjä on vähän. 1775: Rebellion (Beau Beckett – Jeph Stahl, 2013) on hyvin helppo oppia. Silti se osaa yhdistää noppien heiton luoman satunnaisuuden tuoman jännityksen, riemun ja pettymyksen – ja myös strategisen ajattelun, niin että pelissä voi kehittyä paremmaksi.
Ja puhumme pelistä, joka on raskaudeltaan jotain Catanin ja Thurn und Taxisin luokkaa.
Selitän. Ensin – tältä se näyttää:
Pelissä on suuri ja kaunis kartta, jolla omia sotajoukkoja (puukuutioita) siirrellään. Taistellaan Yhdysvaltain itsenäisyyssotaa. Vastakkain ovat amerikkalaiset ja englantilaiset, kumpikin liittolaisineen. Tarkoituksena on saada enemmän siirtokuntia hallintaan kuin vastustajalla, kun peli loppuu.
Kierroksia pelataan korkeintaan seitsemän, usein peli loppuu jo aiemmin, kun jokainen osapuoli on pelannut Aselepo-korttinsa pöytään. (Tässä on strateginen pointti – milloin lopetat pelin tai miten varaudut siihen, että vastustaja lopettaa pelin.)
Vuorojärjestys arvotaan. Nuo suuret muovikuutiot yo. kuvan alaoikealla? Ne otetaan pussista yksi kerrallaan, ja kyseinen väri pelaa vuoronsa. Yllä liikkuivat ensin punatakit (eli brittiarmeija), sitten heidän kaverinsa keltaiset (lojalistit eli Englannille uskolliset jenkit). Tämän jälkeen on tällä kierroksella pelattu jenkkien vuorot peräperää – valkoiset Davy Crockett- patriootit ennen mannermaista itsenäistymisarmeijaa. 1775:ä voi pelata kaksinpelinä, jolloin toisella on siniset ja valkoiset, toisella punaiset ja keltaiset – tai sitten nelinpelinä, jolloin kaksi paria tekee yhteistyötä omilla joukoillaan. Kumpikin vaihtoehto toimii. Kolminpelinkin voisi järjestää.
Seuraavan vuoron arvonta on jännittävää. Tavallaan haluat aina päästä toimimaan heti ja perä perään kummallakin joukoillasi, tavallaan voisi olla hyvä päästä aloittamaan ja lopettamaan kierros joukoillasi. Kaikki vaihtoehdot ovat vähän huonoja – tai hyviä, jos olet optimisti. Joudut miettimään taktisesti, kun otat huomioon vuorojärjestyksen tuoman liikkumatilan. Kannattaako nyt tehdä suuroffensiivi, jos en saakaan liittolaisia mukaan pian? Kannattaako nyt pelata tätä korttia, joka antaa lisäpuhtia taisteluihin, jos en pääse taistelemaan tarpeeksi?
Peliä pelataan siis korteilla. Kädessäsi on vain kolme korttia kerralla. Tämä tekee valinnoista nopeita, muttei silti helppoja. Pelaat vuorollasi aina yhden pakollisen liikkumiskortin sekä halusi mukaan 0 – 2 muuta korttia.
Jotkut korteista ovat liikkumiskortteja, jotkut erikoiskortteja:
Yo. tärähtäneessä kuvassa on se vaadittu liikkumiskortti (kaksi porukkaa voi liikkua jopa kaksi ”ruutua”). Sen lisäksi on tapahtumakortteja, jotka tuovat yllättäviä etuja: John Butler esim. antaa ylimääräiset yllätyshyökkäykset keltaisille koko kierroksen ajaksi. Nyt olisi siis hyvä hetki hyökkiä. Paitsi jos vastustaja on juuri pelannut Betsy Ross -kortin, joka saa meikäläiset luopioina liittymään jenkkeihin. Betsy Ross ei ollut turha tyyppi.
Mutta pitkälti pelissä on kyse taisteluista ja aluehallinnasta. Aluehallintaosastolla haluat laittaa ukkeleitasi valloittamaan Siirtokuntia – tai hankkimaan jalansijaa toisen pelaajan neitseellisestä Siirtokunnasta niin etteivät ne olekaan enää hänen omiaan. Yksi perähikiälle kierroksella kaksi viskattu sotajoukko voi estää Siirtokuntaa kuulumasta viholliselle vielä kierroksella seitsemän. Se on ihanan ärsyttävää. Pitäisikö nyt sitten kuluttaa kalliita liikkeitä viemällä armeija sen vaivaisen metsäkaartin kimppuun? Se kun voi pirulainen vielä päästä karkaamaan naapuripitäjäänkin, ja kaikki on mennyt hukkaan.
Taisteluissa taas pääset heittämään noppia. Niissä on kolmea eri tulosta: joko osuma, jolloin vastustajalta lähtee yksi joukko pois; pakoonjuoksu, jolloin ukkosi siirtyy pois pelilaudalta karkureiden pooliin (Fled Units), josta hän siirtyy vahvistusjoukkoihisi ensi vuorollasi ja pääsee taistelemaan toisenakin päivänä; tai sitten blanco, tyhjä sivu , joka antaa sinulle mahdollisuuden siirtää joukkosi halutessasi johonkin sellaiseen naapuripitäjään, joka ei ole vastustajan yksinomaisuutta. Tämä on kiinnostava taktinen, ehkä jopa strateginen valinta tämä: sitä kautta voit saada ukkojasi levitettyä pidemmälle, josta ne liittolaisesi ensi kierroksella voi kaapata mukaansa, ja nyt ne ovatkin äkkiä jo päässet tois puol jenkkilää. Ovelaa. Vaatii kokemusta ennen kuin alkaa huomata nämä mahdollisuudet. Taaskin peli simppeliydestään huolimatta palkitsee taitoa.
Kaikkien eri joukkojen nopat. Vihreät ovat intiaaneja, jotka voi kuka tahansa värvätä puolelleen. Oranssit ovat hollantilaisia, liilat ranskalaisia: he ilmestyvät peliin korttien myötä. Kuva valmistaja Academy Gamesin sivuilta.
Eri faktioilla on nopissaan erilainen jakauma näitä eri tuloksia. Punatakit esim. eivät koskaan juokse karkuun ja he ampuvatkin tarkkaan. Miliisijoukot ovat sitten taas vähän vähemmän ammattimaisia kavereita, joten kenraalimme uhraavatkin heitä kärkkäämmin taisteluissa. Eri joukkojen yhdisteleminen on olennainen osa pelin strategis-taktista päätösavaruutta.
Tilanne ennen pelin viimeistä vuoroa on tasainen… nyt jos punatakit eivät saa vielä yhtä Siirtokuntaa vietyä jenkeiltä, Kanada voittaa (sic – se on tasapelin lopputulos).
Olen sanonut tämän ennenkin, mutta se kestää toistoa: ihmiset pitävät noppien heitosta. Jotain alkukantaisen jännittävää on niiden tuomassa välittömässä riemussa tai tuskassa. Satunnaisuuden välitön dopamiinipalkinto – sitä 1775:kin on täynnä. Silti, vaikka nopat tuovat ja vievät, keskimäärin ne korjaavat itsensä kohti keskiarvoa, ja kun pelissä heitetään paljon noppia, noppatuuri vaihtelee sekin kohti keskiarvoa. Keskimäärin. Mutta ehkä mestarilla nyt vaan on tänään ruuti kuivana, ja aloittelijakin pääsee yllättämään hänet. Mukavaa.
Ja vaikka 1775:ssä on vielä kortitkin (ja pienet, vain kolmen kortin kädet) tuomassa yllätyselementtiä, no, sekin on tällaiseen kevyeen peliin vallan toimivaa. Kokeneet pelaajat oppivat pelin kortit ja osaavat ennakoida niitä, kortteja kun ei ole kauheasti. Tälläkin tavoin kokemus antaa etua satunnaisuudesta huolimatta.
1775:ssä on eri skenaarioita, joita voi pelata, mutta minulla on kokemusta vain perusmallista.
Sisaruksia
1775:Rebellionilla on edeltäjä, hyvin samanlainen mutta myöhempään konfliktiin sijoittuva 1812: Invasion of Canada. Viime vuonna taas ilmestyi 1754: Conquest, ja siinä hypätään taaksepäin intiaanisotiin ja esitellään mm. linnoitukset mukaan pelimekaniikkaan. Samat tekijät vaihtoivat miljöötä peliin 878: Vikings – Invasions of England, ja tässä on kuutioiden sijasta mukana muovifiguja. Kaksi tuoreinta ovat aiempia ehkä aavistuksen raskaampia. Mistään näistä minulla ei ole kokemusta, mutta arvostettuja pelejä kaikki. Omaan kokoelmaani kelpuuttaisin kernaasti yhden tällaisen perhetason sotapelin mielellään – sellaisista ei ole ollenkaan liikatarjontaa.
Tavallaanhan nämä ovat vähän kuin suorasukaisia COIN-pelejä koko perheelle: eri faktiot puljaavat omilla korteillaan, nyt maailma on vain mustavalkoisempi, säännöt kymmenen kertaa lyhyemmät ja nopat tuovat oman ilonsa mukaan. Toivottavasti Beckett ja Stahl jatkavat hienoa pelisarjaansa vaikkapa nuijasodalla tai muilla kiinnostavilla teemoilla?
Puutyöläinen 