Lautapelaamaan 2017 – Ensikertalaisena vuoden suurimmassa lautapelitapahtumassa

2

19.9.2017 Kirjoittanut JK

Menneenä viikonloppuna vietettiin Suomen suurinta lautapelitapahtumaa Lautapelaamaan Helsingin Kaapelitehtaalla. Osallistuin ensimmäistä kertaa, tässä tunnelmia.

Perjantaina saavuin paikalle myöhään ja pikaisesti etupäässä käydäkseni ketjuvaihtotiskillä asioimassa. Ensimmäinen ketjuvaihtoni ei ollut niin vaikeaa kuin OWLG-koodauksineen pelkäsin sen alkuun olevan. Pääsin peleistä, joita ei vain ole tullut pelattua, ja sain tilalle tusinan verran uusia.

 

Ketjuvaihdon noutopöydällä pelit odottavat uutta omistajaansa.

Hetken tunnelmaa sisäänhengitettyäni huomasin Pöydällä-blogin Kristianin kavereineen. He olivat juuri lopettelemassa Neuroshima Hexin kaksinpeliä, jonka luontaisena jatkona tartuimme peliin nimeltä

Super Rhino (aka. Rhino Hero, Scott Frisco, Steven Strumpf 2011).

Pelihän on lasten näppäryyspeli, jossa rakennetaan korttitaloa ja koetetaan olla kaatamatta sitä. Vuorotellen pelataan kortti, sen päälle laitetaan seinä tai mielellään kaksi. Erikoiskorteilla voi myös mm. skipata seuraavan pelaajan vuoron tai vaihtaa pelisuuntaa tai pakottaa seuraavan siirtämään Sarvikuonosankaria ylemmäs huterassa talossa. Se voittaa, joka pääsee korteistaan eroon. Jos joku kaataa tornin, muut voittavat!

En ole näppäryyspeleistä koskaan suuremmin innostunut, mutta tämä oli hauska. Tuoleja ei tarvita, sen verran korkeaksi talo äkkiä muodostuu. Kun ottaa huomioon, että pelin voi halvimmillaan saada uutena seitsemällä eurolla, hinta-hauskuus-suhde on aika pistämätön.

Tämän jälkeen huomasimme vapaana luksusversion viime vuoden Lautapelit.fi-julkaisusta

Flamme Rouge (Asger Harding Granerud, 2016)

Tavallisesta laatikosta ei löydy nurmea ja puita.

Flamme Rouge on kilpajuoksupeli, jossa kukin ohjastaaa kahta vähän erilaista pyöräilijää. Kuten pelin loppuun mennessä tuli opittua, tässä pitäisi olla strategista silmää pitää sprinter rouleurin peesissä ja säästää isoja irtiottokortteja loppukiriin. Oma sokea pisteeni on olla huomaamatta, että pelit loppuvat joskus, ja säästin yhden vuoron liian pitkään hyviä kortteja urku auki polkemisen sijasta. Muistaakseni strategisimmin voimia säästänyt Kristian katkaisi maaliviivan ensimmäisenä, eli peli taitaa tosiaan perhekeveydestään huolimatta olla strateginen – ei yhtään pöllömpi yhdistelmä!

Sprinterin ja (oik.) Roulerin kortteja. Yksi punainen puuskutuskorttikin on jo kerätty – niitä saa ilmanvastuksesta, jos on joukon kärjessä.

Tämän jälkeen raijasin ketjuvaihtokassini takaisin kotiin ja menin nukkumaan. Ai niin, juttelin Dized-applikaation promomiehille. Dized on vasta joukkorahoitettu systeemi, joka lupaa opettaa sinulle pelin puolestasi. Blogiani pitkään lukeneet ehkä muistavat turhautuneisuuteni siitä, miten epäselvästi lautapelisääntökirjat on kirjoitettu, joten Dized saattaa olla toimiva konsepti.

Lauantaina ehdin kuin ehdinkin käymään pikaisesti paikalla, ja vieläpä ennen kuin Todellisuuspako-blogin Annika ja Kai palasivat takaisin Turkuun. Samalla tuli tavattua pikaisesti Mikko Saarikin, joka oli juuri järjestänyt jonkinlaisen tietovisan pelaajakansalle.

Annikan ja Kain kanssa tartuimme tietysti Rhino Heroon.

Joku saattaa kysyä, miksi juuri valitsimme taas juuri tämän pelin, mutta ainahan sitä saattaa kysyä vaikka minne ovat vesimelonista kadonneet siemenet sitten lapsuuden, tai olisiko voinut luoda sellaisen universumin, jossa ei ole tuulta. Kysymyksiinne vastataan. Sanon vain. Ei noihin kahteen muuhun kysymykseen ehkä, mutta Super Rhinon valintaan. Jotain on tapahtumassa, ja sitä varten meidän oli tärkeää saada pelattua vastikään suomeksikin julkaistua Super Rhinoa.

Tämän jälkeen Saarrot suuntasivat junalle, mutta löysin porukan, joka oli aloittelemassa klassista seurapeliä nimeltä

Bang! (Emiliano Sciarra, 2002)

Birralla ei ole vaikutusta kuvan tärähtäneisyyteen.

…tarkalleen ottaen Bang! The Bullet -versiota, joka sisältää lisäosat ja mahdollistaa kahdeksan pelaajan pelit.

Bang!ssa pelaajilla on salainen identiteetti – tämä on siis sosiaalisen päättelyn pelityyppi, jollaisia en ole koskaan aiemmin tainnut päästä kokeilemaan. Jokainen on joko hyvis Apulaisheriffi, pahis Outlaw tai pahis Renegade – tai Sheriffi itse, ainoa joka on julkisesti oma itsensä. Tämä rooli osui minulle.

Salaisia käsikortteja. Birralla saa hitpointeja takaisin ja Bangillä tietysti ammutaan muita.

Peliä pelataan korteilla, jotka sisältävät esimerkiksi esineitä tai tapahtumia. Näistä muodostuu mukavasti tarinoita: oma hannari-sheriffini sai pitkänmatkan Winchesterin ja alleen mustangin, jolla karautti toisten luota kauas ja kyräili sitten kiikareilla näitä. Apassi turhautui jossain vaiheessa naapurinsa ammuskeluun ja meni kiven taakse piiloon juomaan kaljaa. Pelissä on aika kivasti tavoitettu italowesternien ladattu tunnelma, jossa kaikki ovat valmiina käsi revolverilla odottamassa, kuka ampuu ensimmäisenä – siis paljastaa aikeensa. Meillä oli hauska peliseurue, kiitos vain osallistuneille.

Valitettavasti sain tunnin kohdalla puhelinsoiton, jonka takia minun oli poistuttava kesken pelin. Paha juttu, mutta ammuin viime töikseni hengiltä yhden epäilyksenalaisen kaverin (joka onneksi todella oli pahis) ja hän pääsi jatkamaan sheriffinä puolestani.

Sunnuntaina sain sitten kuulla naapurissani istuneen pahiksen voittaneen.

Tuona vikana päivänä pelasin ensin King of Tokyota. En ole pelannut sitä aiemmin isolla porukalla, ja nyt meitä oli kuusi. Tokyossa pääsee silloin nopeasti hengestään! Näin minun Gigasaurukselleni kävikin ekassa pelissä, joten tokassa otin varovaisemmat otteet, ja niillä saatiinkin lopulta lyötyä muut laudalta.

Mieli teki jotain raskaampaa. En ole koskaan päässyt pelaamaan yhtään ns. sivilisaatiopeliä, joten kun näin hyllyssä Nationsin (Håkansson & Håkansson, Rosén & Rosén 2013) ja pari tyyppiä osasi sen opettaa, lähdin rakentamaan Egyptin sivilisaatiota.

Nykyään kun on tämä internet, joka on nähtävästi kirjoitettu englanniksi, sitä huomaa englanninkielisten ilmausten hiipineen omaankin puheeseeni. Välillä tämä on hyväkin asia. Esimerkiksi ilmaus ”Assumption is the mother of all f*ck-ups” on oiva sanonta. Siis että ”olettaminen on kaikkien munausten äiti”. Tämä päti tähänkin peliin.

Nationsiin lähdin oletuksella, että se olisi strategiapeli siinä mielessä, että siinä on erilaisia väyliä voittoon. Egyptillä ei ollut sotavoimia ja muut alkoivat nopeasti rakentaa omiaan, joten päätin kokeilla, olisiko mahdollista pärjätä pasifististrategialla. Ja lähdin sillä oletuksella, että pelissä voisi rakentaa tyydyttävän koneiston, joka jauhaa sivilisaatiolleni joka aikakaudella enemmän tuotantoa ja vaurautta ja kykyjä – se on aina mukavaa.

Mönkään menivät oletukseni. Paljastui, että Nations on koneistonrakennuksen sijasta pikemminkin Antiquityn ja Agricolan koulukuntaa eli hengissä sinnittelemistä ja pinnalla pysymisen opettelua. Ja paljastui, ettei (ainakaan tällä pelaajalla tässä pelissä) puhdas pasifististrategian valinta ja siinä pysyminen kannata, vaan pelissä pitäisi selvän painotuksen sijasta tehdä vähän kaikenlaista siellä ja täällä. Sotavoimia olisi voinut kompensoida Stabiliteetilla, mutta Stabiliteettiä lisääviä kortteja ei vain peliin tullut – tai jos tuli, ne menivät olivat menneet siinä vaiheessa kun huonoimpana armeijaltani olin pelaajavuorossa. Egyptin jääminen hiekkaan oli ilmeistä melko varhaisessa vaiheessa peliä, jolloin peliä oli vielä tuntikausia jäljellä… Huh. Viisinpeli kesti jotain neljä tuntia.

I wish I was a trapper / I’d give a hundred pelts / to sleep with Pocahontas / and find out how Egypt felt about having an Indian leader.

Sivilisaatiopeleihin aion kuitenkin tutustua enemmän jatkossa. Ostin kirjani valmistumisen kunniaksi itselleni todellisen europelaajan light-sivilisaatiopelin The Golden Ages, jota en malta päästä kokeilemaan. Ehkä näin kevyestä sivilisaatiosta onkin parempi lähteä liikkeelle. Through the Ages, jota pidetään ainakin uudessa versiossaan sivilisaatiopeleistä arvostetuimpana, ei hirveästi vedä puoleensa kartattomuutensa ja suunnittelijansa takia, mutta ehkäpä Sid Meier’s Civilization tai sen New Dawn -versio tai Clash of Cultures vielä joskus tulee kokeiltua.

Halusin jotain kevyempää jälkiruoaksi, ja jatkoin pelejä vielä kahvikupin äärellä kokeilemalla ketjuvaihdossa saamaani pientä korttipeliä Das Vermächtnis des Maharaja (2017). Hankin tämän pitkälti sen kylkiäisenä tulleen Oh My Goods!in takia, mutta myös suunnittelijan nimen vuoksi: mm. Colorettosta ja Zoolorettosta tuttu Michael Schaht tunnetaan hyvänä kevyeiden pelien taitajana.

 

Suurempia odotuksia ei minulla silti ollut, ja ehkä tämän ansiosta ”Maharadzan perintö” yllättikin iloisesti. Se on melko abstrakti vartin setinkeräyskorttipeli, jonka rutikuivuutta voi verrata poliittisen lakitieteen kirjoituksen lukemiseen 1700-luvulta – mutta hersyvän koskettavasti kirjoitetusta pamfletista. Pelaajat ostavat antiikkiesineitä, jotka ovat pisteen arvoisia, ja joista voi koostaa kokoelmia, jotka ovat vielä enempien pisteiden arvoisia. Ostamisen sijasta vuorollaan voi nostaa rahaa, mikä samalla tekee antiikkiesineistä kaikille halvempia. Aika näyttää, kestääkö tämä kymmeniä pelikertoja yhtä lailla kuin Coloretto, mutta toistaiseksi ”Maharaja” onnistuu valjusta ulkomuodostaan huolimatta hyvin pitämään mielenkiinnon varttitunnin ajan, jossa sen pelaa.

En päässyt ekassa Lautapelaamaanissani kokeilemaan pelisivistyksestäni puuttuvia Feldejä ja Knizioita, mutta ehkä ensi kerralla paremmalla kokemuksella osaan sellaisiin varautua ja sellaiset järjestää. Mutta nyt tuli ainakin kuparinen pelimessuilla rikottua ja pääsin kokeilemaan kahta minulle aivan uutta pelityyppiä. Mukava oli myös tavata livenä muita pelibloggaajia ja -vloggaaja Tuomo. Itse tunnelma tapahtumassa oli mukava ja leppoisa, paikalla oli niin tosipelaajia kuin perheitäkin, eikä jännitä osallistua myöhemmin uudestaan. Tervetuloa vain muutkin ensikertalaiset ensi vuonna!