Pelasimme näitä yhdeksää huippupeliä Lautapelaamaan 2019:ssä – numero seitsemän räjäyttää tajuntasi!

Jätä kommentti

4.10.2019 Kirjoittanut JK

Lautapelaamaan, tuo Suomen merkittävin lautapelitapahtuma. Tänä vuonna se järjestettiin eksoottisen uudessa kauppakeskus Redissä, itäisen kanta-Helsingin Kalasatamassa. Tiloja oli viime vuotta enemmän ja sitten asiaan:

Fuji

Wolfgang Warsch. Rajoitetun kommunikaation yhteistyöpeli. Noppia. Paetaan tulivuoren laavaa. Fuji on kiinnostanut jo vuodesta 2018, joten onpa hauskaa, että pääsin kokeilemaan sitä. Peli taitaa kuitenkin perhepeliksi olla aika vaikea, joten ei ole tullut omaksi hankittua.

Tämä on jälleen osuma Warschille minun listoillani, ja heti alkuun parhaita festivaalin monista hyvistä peleistä. Kaikkien pitäisi juosta turvaan laavalta, mutta polku kylään läpi viidakon on ahdas ja pelaajat astuvat toistensa varpaille. Liikkumiseen nimittäin tarvitaan noppia erilaisissa yhdistelmissä, ja noppasi rajoittavat toisten  pelaajien mahdollisuuksia. Pakokauhun keskellä kommunikaatiokin typistyy urahduksiksi: toi olis aika hyvä paikka ja tota en suosittele ja oisko toi mitään? ja minne tahansa paits ei tonne!  Omista nopista ei saa sanoa mitään. Ellei nyt vaikka ole jokin erikoistyökalu, joka mahdollistaa sääntöjen rikkomisen luovilla tavoilla.

Noppia pidetään sermin takana.

 

Meidän nelinpelimme eteni lähes liian helposti, mutta siinä vaiheessa kun ensimmäinen oli perillä kylässä, homma kutkuttavasti ruuhkautui ja puuroutui. Kyläruutuihin kun oli vaikea parkkeerata tavalla, jolla ei olisi toisten haitaksi. Parkkeerausongelma taisi ratketa lopulta viimeisellä kierroksella ennen kuin laava nielaisi polun takanamme. Jännittävä loppu siis.

Hieno peli tämä Fuji. Erilaiset karttakokoonpanot ja työkalut toisivat vaihtelevuutta. Naapuruuteen perustuva noppamekanismi vain tarkoittaa, että tähän tarvitaan kolme tai neljä yli 10-vuotiasta pelaajaa.

Ketjuvaihto on hieno mahdollisuus saada omaksi pelejä, joita on pitkään harkinnut sillä lailla toisella silmällä. Tällainen oli minulle Kramerin ja Kieslingin

Die Paläste von Carrara (Palaces of Carrara)

Olen pelannut tätä Kramerin ja Kieslingin peliä Yucata.de:ssä ja aika nokkelaksi havainnut. Muutamakin saksalaisen pelikaupan ostoskärry on välkkynyt tietokoneeni ruudulla, kun olen harkinnut Carraran lisäämistä postikulujen kuittaamiseksi. Peliä ei kai ole ilmestynytkään muuten kuin saksaksi, yllättävää kyllä. Nyt peli vaihtui lopulta omaksi – Pöydällä-blogin Kristianilta. Hän ja kaksi kaveriaan tulivat sitten mukaan ja pelasimme vielä viimeisen erän marmoribisnestä.

Carraran valkoista marmoria Italiassa. Kuva Wikipedia.

Carrarassa kerätään erivärisiä marmoreita. (Marmori nähtävästi ei todellisuudessakaan ole yksinomaan valkoista tai harmaata, vaan esiintyy moninaisissa värisävyissä.) Peli on hyvin virtaviivainen vaikka kiperä, ja tuntuu monin tavoin kilpajuoksupeliltä vaikkei sitä varsinaisesti olekaan.

Vuorolla joko ostat marmorilohkoja fyysisesti pyöriviltä markkinoilta tai sitten käytät niitä eri rakennusten rakentamiseen. Kolmas vaihtoehto on käyttää vuoro pisteyttämiseen. Pisteyttää taas voi joko kaupunkeja (tässä on kilpajuoksun tuntua, sillä kaupungin voi pisteyttää vain kerran pelissä) tai sitten rakennustyyppejä sijainnista riippumatta (tämän saa jokainen tehdä, joten kaikki ei ole menetetty, vaikkei kaupunkeja valtaisikaan). Pisteyttämisestä saa kaupungista riippuen rahaa tai voittopisteitä. Arvokkaimpiin kaupunkeihin saa rakentaa vain arvokkaimmista marmoreista, kun taas Lericiin? Ffft, lericiläisille nyt kelpaa mikä vain.

Sono pazzi questi Lericiani

Carrarassa pelaajan tuoli kytee koko ajan. Vieläkö ehtisi ostaa marmoria, riittääkö rahat; vai ottaako joku haluamasi rakennuksen? Kuka ehtii pisteyttää Livornon? Missä vaiheessa pelin loppu julistetaan – mitä vielä ehtisi…

Hieno peli, joka toimii kahdesta neljään pelaajaan – tämä tuli testattua vielä samana iltana kotona. Sääntötaakka on matala, mutta jännitettä ja vaikeita valintoja piisaa.

Apropoo. Menetetyn Karjalan Ruskealasta on myös louhittu arvokasta marmoria, jota on käytetty mm. tsaarin Pietarin rakentamisessa, palatseissa ja Kazanin kirkossa. Katso komeita kuvia Ruskealan kaivosten nykytilasta täältä. Sakari Topelius kuvaa (1845):

Ruskealan marmori on toisinaan tuhkanharmaata, ja siinä on keltaisia tai vihertäviä juonia. Toisinaan se on vihertävää, valkeine ja mustine juovineen. Toisinaan se on valkean, harmaan ja mustankirjavaa sekä toisinaan ruskean harmaankirjavaa.

Ja ettei vain olisi Ruskealan marmorista tehty myös tämä pyhäkkö, jonka kuvasin keväisellä Karjalan-matkallamme vanhan Valamon luostarisaarella:

Kuva vanhasta Valamosta omani.

Rediin palataksemme opiskelin Kristianin ruokatauon aikana säännöt hänen ketjuvaihdosta saamaansa peliin

Getaway Driver

Copsit lähestyvät kolmelta suunnalta, ja neljännessä on tiesulku. Vaan taitava pakoajuri selviää tästäkin.

Tämä on Burgle Brosinkin julkaisseen Fowers Gamesin tuoreehko kaksinpeli hauskalla teemalla. Toinen yrittää ajaa karkuun poliiseja; toinen on poliisi. Laatoista muodostuu kaupunki, jossa erinäiset puupalaset sitten seikkailevat.

Paljastui, että Kristianin pelin edellinen omistaja oli Mitä pelataan? -podcastia pitävä Jani. Näin ovat pienet peliloggaajapiirit, että pääsin hänetkin moikkaamaan. Jani moitti pelin sääntökirjaa, ja kyllähän pelatessamme vähän tuntui, että olen saattanut jotakin äkkiseltään ymmärtää väärin. Kun minua vielä tässä vaiheessa alkuiltaa odoteltiin  jo kotimatkalle, Getaway tuli vähän juostua läpi, mutta lopulta rosvolta olivat pakotiet tukossa ja oikeus toteutui.

…Mitäs minä sanoin. Nyt se on jo yksin kaupungin laidalla.

Tämän pelikerran perusteella voi sanoa, että ainakin teema on hauska ja toteutus komea – mutta kyllä tästä tuntuisi kelpo pelikin löytyvän. Pistäkää Getaway Driverin nimi mieleen, jos takaa-ajoleikki kiinnostaa.

SUNNUNTAI

Sunnuntaina saavuin paikalle jo perinteiseen tapaan tyttäreni kanssa. Hän on nyt kymmenen, ja vietimme erinomaisen mukavan pelipäivän lounastacotaukoineen. Ensimmäisenä pöydättiin nätti

Fertility

Viime vuoden Essenissä debytoinut Hedelmällisyys oli saanut joitain aika kehuvia arvioita, jotka kannustivat ostamaan sen tilaisuuden alla järjestetystä huutokaupasta, vaikkei peli kuuluisaksi olekaan noussut. Vaikka se on aika sympaattisesti kuvitettu:

Apropoo, Shakiran hitti vuodelta 2006.

Fertility on dominopeli, jonka jälkeen ainakaan minulla ei ole tarvetta omistaa kuuluisampia dominopelejä Kingdominoa tai Queendominoa. Tässä on oikein nätissä paketissa ja perhepelitason sääntötaakalla vallan kivasti dominolaattailua. Laattoja asettelemalla tienaa etupäässä eri resursseja, joita sitten asetellaan oman pelilaatan ”kauppoihin”. Näillä tienaa rahaa eli pisteitä lukuisilla eri tavoilla, mikä on omiaan pitämään pistetilanteen pimennossa loppulaskentaan asti. Oikeastaan ainoa suuri puute on, että peli on kovin nopeasti ohi: kaksi pelaajaa asettelee tarvitut yhdeksän laattaa puolessa tunnissa. Olemmekin pelanneet molemmissa peleissämme yhden laatan enemmän kuin säännöissä, eikäpä peli varmaan hajoaisi, vaikka lisäisi pelinautintoa vielä laatalla lisää. Moninpeliä kokeillaan vielä, tämä on oikein hyvä lisä kokoelmaamme.

Pelaajan lauta pelin puolivaiheilla odottaa vielä aika paljoa karjaa ja viinirypäleitä.

Fertilityn jälkeen katselimme ympärillemme, josko saisimme lisäseuraa peliin

Heul Doch! Mau Mau

ja erinomaista sellaistahan löytyikin kuin tilauksesta. Pelasimme sitten äiti-tytär-parivaljakon kanssa nelinpelin tätä veteraanisuunnittelija Leo Colovinin uutta korttipeliä. Olin tilannut sen Saksasta kuultuani riittävästi suosiollisia vertauksia Knizian LAMAan, joka oli kesähittimme.

”Sipulipeli” on ”laamapelin” tavoin erittäin kevyt korttipeli, joka tuo lähinnä mieleen Unon. Mutta ihan kuin tässä olisi vähän Lamaakin enemmän valintoja?

Etiopian kuningashuoneen prinssi Asfa-Wossen Asserate linjaa kirjassaan Sivistynyt käytös (Gummerus 2005) käytöstapojen perustaksi periaatteen: Minulla ei ole mitään oikeuksia; minulla on kaikki velvollisuudet.

Ajatellaanpa vaikkapa arkista kahvittelutilannetta, jossa vadilla on enää yksi korvapuusti. Hyvätapainen ihminen luonnollisesti luovuttaa sen muille eikä hohmi itselleen. Ja koska muukin seurue on hyvätapaista, he kursailevat aikansa, kunnes joku luovuttaa ja kohteliaasti nauttii tarjotun korvapuustin.

Ja sitten tulee aika vastavierailun, jolloin viimeinen korvapuusti menee vuorostaan edellisen tuputtajalle. Näin kaikki saavat yhtä suuren määrän korvapuusteja, mutta sen lisäksi paljon muuta – sivistyneen ihmissuhteen, johon kuuluu toisten tarpeiden asettaminen omien edelle.

Tässä pelissä korvapuustien tilalla vain on erilaisia sipuleita. ”Siinähän pillität, voi nyyh nyyh”, kuten nimi luullakseni suomeksi kääntyy, on peli, jossa itselle ei oteta, jos muillekin maistuisi. Tarkemmin sanottuna: jos pelaat kortin, joka on samaa numeroa tai samaa maata kuin jommallakummalla naapurillasi, se menee heidän pinoonsa, ei sinun. Ja kortit kun ovat pisteitä, et ehkä haluaisi joutua luovuttamaan liikaa niitä muille. (Toisaalta taas ne saattavat sekoittaa heidän suunnitelmansa aika kivastikin – korvapuusti pilaa heidän dieettinsä, jos jatkaa metaforaa.)

Siinä missä LAMAssa se toinen mahdollinen päätös minkä kortin pelata lisäksi on kannattaako foldata ja kerätä miinukset, Heul Dochissa päätös on vaikeampi: voit nimittäin aina pelata kortin myös alassuin pinoosi. Tällöin kukaan ei saa sitä ja oma pinosi resetoituu (siis sen päälle voi pelata mitä vain), mutta pelin lopussa menetät kaikki korttisi, joissa on sama silmäluku kuin miten monta alassuin pelattua korttia pinossasi on. Tahtoo sanoa: jos olet pelannut neljä korttia alassuin, kaikki pinosi neloset mitätöidään. Tämä voi olla paha juttu, tai sitten ei tunnu missään – jos et ole kerännyt nelosia.

Kuvitus on hauskaa, ja pisteidenlaskussa voi vaikka opetella matikasta tuttuja ”kymppipareja”.

Erikoiskorttejakin olisi tarjolla peliä piristelemään. Emme ole ehtineet vielä niitä ottaa mukaan, vaikka pelasimme Sipulipeliä sittemmin kotonakin pari erää. Laittakaapa nimi mieleen, jos tällaiset nykyaikaiset turbo-Unot kiinnostavat: Heul Doch on vähintään samalla tasolla LAMAn ja Fuji Flushin kanssa.

Teema vain ihmetyttää (pelilaatikossa oli muuten jopa nenäliina itkuiikkojen varalta!), sillä eivät nämä sipulit itkuja nostata: korttien saaminen muilta kun tuntuu vähintään yhtä kivalta kuin omista korteista luopuminen harmittaa!

Asfa-Wossen Asserate tiesi mistä puhui.

Lautapelit.fi:n huoneessa oli tarjolla liuta pelejä, ja jatkoimme sinne pelaamaan

Copenhagen

Tätä olimme tyttäreni kanssa pelanneet jo aiemmin kotona, joten osasimme odottaa hyvää tetriskokemusta. Pieni kokemusetu tässä on, vaikka peli on kevyt ja virtaviivainen perhepeli juurikin tuollaista Carcassonnen ja Alhambran helppousluokkaa. On esimerkiksi hyvä tietää, kuinka paljon Copenhagenissa suunnilleen ehtii rakentaa omaa lautaansa (pystyrivin tai pari).

Keskustelimme Lautakunta-podcastissakin taannoin polyominopeleistä. Minulle ne ovat monesti olleet teoriassa hyviä, käytännössä jättäneet kuitenkin vähän haalean vaikutelman. Köpis on kuitenkin selvästi parhaasta päästä. Muhkeiden laattojen ostelu ja asettelu omalle laudalle on mukavaa. Kilpajuoksu 12 pisteeseen tuo tuntuvaa jännitettä, erikoiskykylaatat sopivasti lisäsääntöjä. Verraten abstraktihan tämä on, vaikka Pientä merenneitoakin on tuotu mukaan, mutta kaikin puolin sujuvaa nykyaikaista perhepeliä.

Edellä mainittujen tacojen jälkeen puinen pöytä kutsui. Pöytä nimeltä

KLASK

Toimintakuva

Klask on pöytälätkä puusta. Kentän alla on magneetti, jota liikuttelemalla koetetaan saada pallo toisen maalikoloon. Kovaa sohimista seurasi. Tajuntoja räjähteli. Tunnetteko sen siellä asti? Klask oli hauskaa, ja pelasimme pari erää putkeen odotellessamme, että

Combo Color

-pöytä vapautuu. Combo Color on Vuoden Perhepeli 2019 -voittaja, joten pitihän siihen tutustua.

Olen siis oikeastaan pahoillani tuosta klikkiotsikosta. Mutta kaipa syksyllä 2019 ihmiset osaavat jo medialukea klikkiotsikoita. Te tiedätte, ettei niiden istutusta nyt oikeasti lunasteta. Jatketaan? Hyvä.

Combo Color on värityspeli, aika innovatiivinen minun nähdäkseni, vaikka Sid Sackson taisi keksiä idean jo 1975. Pelaajat värittävät tusseillaan vuorotellen ruutuja. Ruuduista saa pisteitä eri tavalla pelin lopussa: donitseista saa esim. suoraan pisteitä, mutta munat ja jauhot kerrotaan keskenään. Varsinaista aluehallintaa tämä ei ole, sillä saat värittää kenen tahansa värittämän ruudun viereen.

Peli on niin nopea, että värittelimme samalla kolme erää eri vaikeustason kenttiä. Tuntuu, ettei tämä ole kahdella pelaajalla paras, enemmän tapahtumaa kaipaili. Joitain erilaisia pisteidenkeruutapoja on, mutta hyvin kevyt peli on kyseessä. Kuvitus on onnistuneen hauskaa ja visuaalisesti kiinnostavaa, joten Combo on varmaan hyvin suositeltava peli sellaisille perheille, jotka eivät ole peliharrastajia. Siitä vain värittelemään vuorotellen, ja lopussa kun lasketaan pisteitä, saadaan voittaja selville. Toiminee auton takapenkilläkin? Eri pelikenttiä on paksu pinkka, joten ihan äkkiä ei kaava ala toistuakaan.

Vielä yksi peli ehdittiin Redissä pelata, ennen kuin olimme messujen osalta valmiita! Se oli ketjuvaihdossa tullut

Welcome to the Dungeon

Blogin lukija vinkkasi tämän syksyllä 2016 kommentoidessaan kirjoitustani onnenkoettelupelien klassikosta Diamant. Heti perään syksyllä 2019 sain pelin omaksi ketjuvaihdosta ja nyt se pääsi pöydälle.

WttD onkin aika kimurantin nokkela peli – mikä tuntuisi olevan enemmän sääntö kuin poikkeus näissä japanilaisissa minipeleissä. Kukaan pelaajista ei ole sankarimme, emmekä edusta luolaholviakaan. Pelaajat iskevät ensin luolastoon pahiksia vuorotellen koettaen samalla miettiä, haluavatko itse yrittää ohjata sankarin selviämään läpi luolaston vai tehdä luolastosta mahdottoman toisille selvitä heidän… ollessaan… tavallaan vastuussa sankarista…? Jos tämä kuulostaa kimurantilta, niin sitähän minä juuri sanoin. Ei se oikeastaan ole vaikeaa. Joka tapauksessa sankarilla on tietty määrä osumapisteitä sekä erilaisia varusteita: nuijalla voittaa golemit, soihdulla voi sohia kaikki pikkupahikset karkuun, pyhä vesi hoitaa vampyyrit, jne. Kun nostat vuorollasi luolastoon pahiksia, näet tietysti osan heistä – ja siitä sitten veikkaamaan, miten luolaseikkailu päättyisi (vinkki: sankarit selviävät paremmin kuin alussa uskoimmekaan). Ja olennaisena lisäjippona voit valita myös jättää pahiskortin luolastosta pois, mutta tähän sinun pitää kuluttaa pysyvästi jokin varuste.

Mistä onnenkoettelu sitten tulee? Milloin tahansa voit passata, ja viimeisenä passannut pelaaja joutuu saattamaan sankarin luolastoon. Jos sankari selviää siitä, hyvä niin: pelaaja on lähempänä pelin voittamista. Jos ei, muut ovat.

Peruspelissä tulee neljä pikkasen erilaista sankaria, mikä tuo peliin vaihtelua. Noin muuten Dungeon on nopea ja hauska peli, joka toimii kahdellakin pelaajalla – tätäkin pelattiin meillä jo kotona messujen jälkeen.

Kiitos vinkistä vain, hyvä lukija. Kyllä teitä kuunnellaan.

Hollantilainen huutokauppa käynnissä taka-alalla.

Messut olivat loppumassa. Osallistuin loppuhuipennukseksi vielä hollantilaiseen huutokauppaan, jossa myytiin pois loput myymättä jääneet pelit. ”Hollantilainen” tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, että myyntitavaran hinta laskee koko ajan. Jos uskalsi odottaa myyntiartikkelin pohjahintaan asti, saattoi saada pelin eurolla.

Kuten meille kävi. Tyttären mieliksi huusin eurolla obskuurin brasilialaisen pelin nimeltä The Cook-Off. Se oli hänestä hienoa, koska sen sai eurolla!

Kun tähän lisää vielä Poromagian arpajaisista voitetut metallisen pulman sekä minikokoisen Rubikin kuution, niin lähdimme Lautapelaamaanista 2019 muutenkin kuin erinomaisia pelikokemuksia rikkaampina.

Saalis. Paitsi Rubikin kuutiota, joka on jo jossakin.

Kiitokset tilaisuudesta Lautapeliseuralle. Kiitos myös peliseuralle, jotka bloggaajia lukuun ottamatta olen jättänyt huomaavaisuussyistä nimeämättä –  tiedätte keitä olette!