Kaikki kesän kertapuraisut yhdessä platinapaketissa! Sisältää mm. Burgle Bros, Francis Drake, Firenze ja liudan muita pelejä

Jätä kommentti

16.8.2019 Kirjoittanut JK

Mitähän kaikkea se Puutyöläinen on pelaillut tänä kesänä?

Noooo nyt kun kerran kysyit, niin vaikka mitä. Ensinnäkin tässä Top 5 peliä kesälomamatkoiltamme heti alkajaisiksi. Ja jatketaan saman tien uudella tuhdilla paketilla lautapeliaiheista lomiltapaluuluettavaa.

Aloitetaan vahvasti pelillä nimeltä

Burgle Bros

Toivottavasti kamerasta löytyy parempikin kuva.

Burgle Brosissa ollaan jengi huippurikollisia Ocean’s Elevenin tai kai Mission Impossiblen tyyliin, tehdään keikka kolmikerroksiseen pankkiin ja ryöstetään kassakaapit ja poistutaan katon kautta. Kerroksessa on vartijat, joita sitten pakoillaan, ja ne koostuvat erilaisista huoneista, ansoista, lukoista ja vaikka vessoista, joissa lymyillä. Hauska teema! Alun perin vähän turhan abstraktisti laatoista koostuva pelikenttäkin tuntuu pelin aikana muuttuvan oikeaksi pankiksi, jossa temppuillaan ja juostaan vartijaa karkuun, noustaan tavarahissillä vahingossa yläkertaan ja löydetään kassakaapista persialainen kissa.

Peli pelattu: kolme kerrosta selvitetty ja kassakaappia murrettu.

Flash Point: Fire Rescue oli pitkään suosikkiyhteistyöpelimme, mutta jäänyt rotaatiosta. Burgle Bros vei nyt varmaan lopullisesti sen paikan saman painoluokan yhteistyöpelinä – no, ehkä Bros on karvan verran vaativampana. Vai veikö? Peli oli hurja hitti heti saapuessaan meille, lapset halusivat pelata sitä ilta toisensa jälkeen, mutta sitten se unohtui pelihyllyyn. Ehkä uskomattoman kompakti pelilaatikko toimii sitä itseään vastaan, ja se on kirjaimellisesti hukkunut pelihyllyyn? Tai sitten kyseessä oli vain alkuhuuma, jonka jälkeen herättiin realiteetteihin – yksi peli kestää nimittäin harmillisen pitkään. Tähän pitää varata kaksi tuntia aikaa. No, eiköhän pankkikeikkailuun palata kun aikaa taas löytyy, hauska peli kuitenkin on kyseessä.

*

Elokuussa vietettiin LitsaConia, jolloin lautapelaavan Suomen katseet kohdistuivat Littoisiin, joka on joko lähellä Kaarinaa tai osa Kaarinaa, ja kerrottakoon varsinaissuomirajoitteisille, että kumpikin näistä on lähellä Turkua. Con tulee amerikan sanasta ”convention”, joka sanakirjan mukaan on tapa, tottumus. LitsaConin vetää Litsan Lautapelikerho, joka on Saarron pariskunnan perustama, jotka taas kirjoittavat Todellisuuspakoa. Minä sain sinne ystävällisesti kyydin pariskunta Noppapotilta. Ja kas vain, olipa muitakin lautapeliskeneläisiä paikalla Litsan seurakuntatalon suuressa salissa.

LitsaConissa pelasimme mm. Vuoden strategiapeliehdokkaita (Amul, Decrypto). Tästä kilpailusta kuulette pian ilmoitusluonteista asiaa Peliyhdistykseltä, joten ei siitä sen enempää. Mainitaan tarkemmin vielä illan pääruoka, vuodelta 2013 kumpuava peli nimeltä

Francis Drake

Tämä on pitkään kiinnostanut paitsi kauniin ulkomuotonsa, myös minulle turhan harvinaisen kaapparikapteeniteeman ansiosta. Annika opetti meille yhden suosikkipeleistään.

Francis Drake -mies oli kuuluisa brittiläinen kaapparikapteeni, ja niinpä tässäkin pelissä tehtävämme on pitkälti ahdistella espanjalaisia ja viedä heidän arvometallinsa. Sen lisäksi kerätään myös siirtomaatavaraa, mihin minäkin lähdin satsaamaan. Francis Drake -peli paljastuikin alkavan työläistenasetteluna aikaradalla. Laitoimme duunarikiekkojamme erilaisiin ruutuihin koti-Englannin satamassa, joista saattoi kerätä miehistöä, ruutia ja muonaa tulevalle retkelle, sekä värvätä erilaisten leidien ja herrasmiesten palveluksia. Tämän jälkeen toisessa osassa purjehdittiin Karibialle, hyökkäiltiin rahkeiden mukaan laivoihin tai asumuksiin ja kerättiin kahvia ja tupakkaa. Tällainen kahtalainen kierros toistetaan kolmesti, ja paras voittaa. Jos pasaatituuli olisi tarttunut yhtään paremmin purjeisiin, se olisi ollut minä, mutta nyt voiton ja Queen Elizabethin suosion nappasi Miira. Kelpo peli ja temaattinenkin kyllä.

Arvaako näistä, missä päin pöytää istuin?

Jätin Litsan Laudalle lahjoituksena pelin nimeltä

Municipium

 

Joka on Reiner Knizialta jälleen kerran nokkela peli. Tämä on aluehallintaa, jossa et voi kuitenkaan saada lisää ukkeleita. (Sentään ukkelisi voivat saada vihreän laakeriseppeleen – tällainen vastaa kahta tavista.) Samat ukkelit siis vaihtelevat paikasta toiseen, ja koetat olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa enemmistöinesi silloin kuin pisteytetään.

Olen antanut itseni lukea huhun, että peli oli julkaisijan mielestä 3 – 5 pelaajalle, mutta Knizia halusi 2 – 4 pelaajaa, johon päädyttiinkin. Kaksinpeli on täysin mahdollinen, mutta kyllähän vähintään sen kolmannen pelaajan haluaisi mukaan tilannetta elävöittämään. Peli on nopea mutta tuntuu silti pelanneensa oikean pelin, eli se oli onnistunutta superfilleriosastoa. Ja ensimmäisen pelin aikana tajusi, että tätä voi oppia pelaamaan hyvin tai huonosti. Mieli olisi tehnyt, –  Municipiumissakin on sitä korvien välissä kutkuttavaa Knizian syyhypulveria – mutta eipä tuota kotona saisi kovin usein pelattua, joten toivottavasti litsalaiset kokeilevat (ei paineita).

*

Sitten kesän kovat kirjastoeurot. Pitkään kesti, ennen kuin sain lainattua pelin nimeltä

Shakespeare

Teema kun kiinnostavaa, ja peli näyttää hyvältä ja nauttii arvostustakin. Miksipä ei! Joskin se tuli nyt itselleni kuitenkin epäotolliseen aikaan. Shakespeare (Herve Rigal 2015) paljastui työläistenasetteluksi aikana, jolloin itse elän vähätyöläiksellistä kautta. Tuntuisin kaipaavaan mekaniikkaan jotain uutta. Shakespearessa toki on omat jipponsa siinäkin. Työläiset nimittäin ovat teatterin näyttelijöitä, lavastajia ja puvustajia, jotka ovat neuvotelleet itselleen hyvin modernit työehdot: työskenneltyään viikon he saavat levätä seuraavan viikon. Ja heitä patistavat töihin esimiehet, joiden määrän saat itse määritellä. Aika hurjaa – siitä käydään sokkohuutokauppa joka kierroksen alussa. Tarjoat enemmän, ja sinulla on enemmän työntekijöitä. Vähemmän, niin saat aloittaa, eikä niin moni duunari ole ensi viikolla lepäämässä.

 

 

Näyttämön rakentaminen on ikään kuin oma pelinsä, jossa asetellaan lavalaattoja symmetrisiin muodostelmiin. Se vaikutti omaan makuuni kiinnostavammalta kuin toinen tärkeä sisäispeli, radat. Kolmella eri radalla pääsi etenemään, ja niistä tuli pisteitä ja rahaa. (Rataetuiluun tuntuu että kolmas pelaaja olisi ollut kiva.) Lopussa, ensi-illan jälkeen piti maksaa työläisille lopulta palkka.

Ei pöllömpi peli tämä Shakespeare, ja oikein korea katsellakin.

She doth teach the torches to burn brighter

 

Silti kesän kirjastoeurojen kirkas ykkönen on

Firenze

Tämähän on Andreas ”Hansa Teutonica, Gugong” Stedingin peli vuodelta 2010, ja omassa arvostelussani jopa päihittää molemmat edellämainitutkin. Sanon tämän heti alkuun, koska muuten jotkut teistä saattavat nukahtaa. Sillä ainakin itsestäni tuntui pelin nähtyäni, että Firenze on ilmiselvä perustason peruseuro, jossa jotain abstrakteja torneja muka perusrakennellaan…

…kunnes pelasin sitä Yucata.de:ssä. Ja nyt peli on ilmestynyt Quined Gamesin uutena painoksena ja löytänyt tiensä Helmet-kirjastojen valikoimaan (kiitos siitä), pitihän se lainata saman tien. Arvelin, että rouvakin voisi tykätä.

Firenze on liukuhihnapeli, jossa rakennetaan torneja. Paine tulee siitä, että koetat saada kasattua liukuhihnallasi mahdollisimman paljon torneja, mutta jos haukkaat liian suuren palan, tornit sortuvat. Jos aloitat tornin rakentamisen, sitä on jatkettava tauotta. Turboahdetun liukuhihnan rattaisiin lentävä pienikin kivensiru saa koko polkupyörän kaatumaan ja mitä kovempaa ajat, sitä kauemmas lennät. Analogia sekosi nyt aika tavalla, mutta ei jäädä tuleen makaamaan.

Sitten tulee kortteja ihan omalla, konkreettisemmalla liukuhihnallaan. Korttien myötä saa erivärisiä puupaloja tornien rakenteluun. Kortit itse tekevät hyvää tai pahaa, itselle ja/tai muille, ja niihin tulee varautua. Niiden saapumisen näkee ennalta. Jos jättää ne toisille pelaajille eikä ole varautunut tähän, turha pahoittaa mielensä.

Olen pelannut peliä nyt neljä kertaa ja katselemme omaa kopiota. Rouvakin nimittäin toivoi sitä. Tässä on kiva välisarjan euro, porttipeli plus, jossa on kiva pieni jännite koko ajan päällä sekä rakentamisesta että korttien vahtimisesta, toisten tekemisiä pitää pitää silmällä, pääsee pinoamaan puutorneja, toimii kahdella mutta varmasti useammallakin ja mitä vielä? Korttien symboliikka vain mietityttää: sen oppii kyllä, mutta jos tätä tuttavapariskunnille tarjoaisi, menisikö koko heidän iltansa ikonien ihmettelyyn…? Alkuperäistä Pegasus Spielen enkkutekstiversiota liikkuu aika vähän markkinoilla. Katsotaan

Ainoa mikä hämmästyttää… Toscanan kaupunki, joka on kuuluisa torninrakenteluvimmastaan, ei suinkaan ole Firenze, vaan San Gimignano. Ehkä San Gimignano ei sitten ollut tarpeeksi vetävä nimi markkinointimielessä?

San Gimignanon sadasta tornista on jäljellä enää tusina. Ne ovat sortuneet unholaan vähän kuten Firenze-pelin puutornit sortuvat. Kuva Wikipedia/ Dlanglois

 

Olen blogilukijana ja kyselijänä hyvin tyytyväinen saamaansa vastaukseen. Miksipä en, sainhan elää mukana hienojen pelisessioita mukana, lähes kuin olisin ollut itse paikalla. Mutta unohtikohan Puutyöläinen, mistä lupasi viime blogauksensa lopussa lupasi kirjoittaa?

Verflucht!

Kyllä vain, se oli se Stephen ”The Game” Benndorfin vielä The Gamea parempi peli, joka on ollut lasten kanssa meillä kesähittinä. Kummittelupeliä on lätkitty monen monituista erää, ja se sai jopa meidän kahdeksanvuotiaan palattua pelailun makuun kevään kuivan kauden jälkeen.

Vaan aluksi Verluchtille meinasi käydä köpelösti. Pelasimme sitä yhden erän vaimon kanssa, ja se tuntui kuivalta alakoulun matematiikan harjoitukselta. Päätin kuitenkin kokeilla vielä lasten kanssa kolminpelin, ja nythän peli aukeni. Tämä on rajoitetun kommunikaation yhteistyöpeli vähän The Gamen tapaan. Kaikilla on käsissä lukukortteja, jotka olisi kiva pelata optimaalisesti, mutta kun ei saa sanoa, mitkä numerot itsellä on.

Kommunikaatiorajoitukset ovat kivoja, peleissä. Elämässä kommunikaatio tunnetusti on aivan tuhottoman vaikeaa ja epäonnistuu aina, mikä harmittaa sitä enemmän, mitä enemmän aikaa on käyttänyt viestinsä muotoilemiseen, joten varmaan parhaat strategiat kommunikointiin elämässä olisivat joko se, että hioo jokaisen lausuntonsa loppuun asti joka kulmasta ja vinkkelistä peilaillen ennen kuin postittaa sen kirjekuoressa, tai ettei puhu kenellekään koskaan mitään. Mutta rajoitettu kommunikaatio, siis jotain siltä väliltä… Miksi lähteä vasiten rajoittelemaan viestintää?

Koska peleissä se luo oman hauskan jännitteensä, vähän kuin kauhuleffoissa se tyyppi, joka jää osoittelemaan ihmissutta tms. ja alkaa änkyttää kauhusta, ja muut ovat että ”hä, mikä sulle tuli, jos on jotain asiaa niin kakaise pois”, ja ihmissusi lähenee ja tyyppi sen kuin änkyttää ja yleisöä jännittää, että eikö se nyt saa pelastettua niitä. Oikeastaan kun asiaa miettii, kommunikaatiorajoitteet ovat aika kiinnostava aihe. Luovuutta tuntevat ymmärtävät usein, kuinka suinkaan ei ole paradoksaalista, että esteet ohjaavat luovuutta – kuten törmät muuttavat löllyvän suon virtaavaksi joeksi. Jos linkoaa haulikourallisen jokaiseen ilmansuuntaan, kaataa vähemmän metsoja kuin puolisuppealla piipulla.

Ehkäpä kommunikaatiorajoitepeleissä on sama hauskuus – ne fokusoivat ihmiset. Flow- eli virtaustilaan tarvitaan keskittymistä, ei skitsofreniaa. Joten jos keskittymiselle annetaan raamit kuten hevoselle silmälaput, ihminen tarkentaa paremmin siihen, mikä on olennaista.

Raamit. Fokus. Flow. Tässä olisi Ted-puhe tuloillaan.

Pohjimmiltaan ja oikein tylsästi ajateltuna Verflucht on kyllä matemaattista optimointia rajallisen tiedon ja rajallisen kommunikaation raameissa. Kannattaako käyttää tämä 32 nyt voittaakseni hirviön 28, vaikka neljä pistettä menee hukkaan. Mutta kun sitä pelaa, peli virtaa nopeasti, kortit kääntyvät kuin poltergeistin toimesta, hirviöuhka kasvaa kunnes niitä taas työnnetään takaisin, välillä kädet täyttyvät aseista ja se on kivaa… mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että hirviöt ovat keräämässä voimia! Ja kaikki toimivat yhteistyössä ilman pomottavaa alfaa: ”saattekste hoidettua noita, mulla on surkeat aseet ja niitä on jo neljä pöydässä” ”okei, no mä voin hoitaa ton ison”.

Ihmismieli on jännittävä, kun se innostuu tehtävästä. Numerot korteilla muuttuvat tarinaksi.

Verflucht on perhepeli, joka toimii parhaiten 3 – 4 pelaajalla, että informaatio ja kommunikaatio jakautuu ja elää, mutta omaankin käteen tulee välillä aseita. Toivottavasti en ole nyt ylimyymässä peliä, mutta meillä on tykkäilty.

Wau, tiesinhän ettet unohtaisi, Puutyöläinen, olet yliveto. Kerro vielä, mistä kerrot meille seuraavassa postauksessasi?

Noo, onhan tässä kaikenlaista kirjoittamatta. Carpe Diemia on pelailtu, ja tosiaan niitä laadukkaita Vuoden strategiapeli -ehdokkaita. My Little Scythekin on blogissa perkaamatta ja mitä vielä… Suosikkiperhepelini listaakin meinasin päivitellä, edellinen kun on vuodelta 2017. Kuule, jos tehdään niin, että laitat palautetta ja kerrot, mistä haluaisit kuulla.

Kiva homma, mihin osoitteeseen?

Puutyöläinen
Postilokero 347
33101
Tampere 10