Lautapelaamaan 2018: Väistämättä pitkä mutta silti ytimekäs raportti korkeatasoisesta peliviikonlopusta

5

17.9.2018 Kirjoittanut JK

Nyt oli sen verran kovat pelailut vuoden 2018 täyteen pakatussa Lautapelaamaan’issa, että mennään suoraan asiaan:

Lauantai

Tapasin saman tien paikalle päästyäni Todellisuuspaon Kain ja Annikan ja toimitin heidän osuutensa toissa viikkoisesta yhteystilauksesta. Jaoimme postit erään pelejä, jotka tilasimme Ranskasta Philibertilta. Rupesimme sitten saman tien opettelemaan niistä peliä nimeltä

Welcome to…

Hassusti ellipsiin päättyvä Welcome to… (Benoit Turpin) on tämän vuoden kuumia roll & writeja eli kupongintäyttöpelejä – suomennos onkin nyt osuvampi, koska tällä kertaa ei noppia heitetä, vaan niiden sijasta käännetään kortteja näkyviin. Kukin pelaaja rakentaa omaa asuinaluetta 1950-lukulaisen amerikkalaisestetiikan mukaisesti. Korteista kääntyy aina kolme numeroa ja kullekin joku toiminto, ja tällainen numero+toimintopari pitää kunkin itsekseen valita.

Kortit tuovat peliin noppia enemmän strategisuutta (etenkin kun korteista aina näkyy, minkäsorttinen toiminto on seuraavaksi tulossa), ja erilaisia väyliä voittoon näyttäisi tässäkin olevan. Tapiola puutarhakaupunkina meni esimerkiksi tällä kertaa voittoon tehokkaalla puistosuunnittelullaan. Varsin näppärä kupongintäyttö kyllä, enkä ihmettele sen nauttimaa korkeaa arvostusta.

Seuraavaa peliä pähkäillessämme ohikulkeva nainen kysyi Saartojen Sagradasta, että olemmeko pelaamassa sitä. No juu, mikä ettei, tervetuloa mukaan!

Sagrada

Sagrada (Adamescu – Andrews, 2017) on vähän kuin Azul meets Roll Player greets Cubist. Pelaajilla on omat alustat yksilöllisillä kaavakkeilla, jotka kertovat, minkälainen noppa tai silmäluku pitää tiettyihin ruutuihin saada. Nopat värvätään sitten yhteisestä poolista. Pelaajilla on paitsi oma salainen värinsä (muiden väriä voi päätellä), josta hän saa silmäluvut suoraan pisteinä, sen lisäksi tarjolla on kolme yhteistä pistetavoitekorttia, jotka antavat pisteitä vaikkapa siitä, että pystyrivillä on kaikki nopat eri väriä, tai vaakarivillä ei esiinnyt kahta kertaa samaa silmälukua. Lisäksi hieman Cubistista minua muistutti sijoitussääntö, että noppa ei saa esiintyä saman silmäluvun tai saman värin vieressä ortogonaalisesti. (Lisäksi pelissä on vielä ”erikoistyökaluja”, joita voi maksusta käyttää manipuloimaan noppia tai asettelua.)

Näin aloittelijalle peliin sopisi kyllä sähköinen alusta antamaan sähköiskuja, jos rikkoo näitä sääntöjä epähuomiossa.  Sagrada vaikutti aluksi pelottavasti aivonkorventajalta, mutta ei sentään ollut sitä liikaa – tai ehkä minulla kävi hyvä tuuri noppien kanssa. Taulukkokin täyttyi tappiinsa! Noppien kaverina tykkäsin pelistä kyllä, vaikka nopat olivatkin pettymyksellisen pienet.

Kävin tämän jälkeen lounaalla, ja satuin Hima&Saliin samaan aikaan Lautakunnan Tuomon ja Lautapelioppaan Mikko ja Nooa Saaren kanssa. Mikko laittoi mikin pöytään ja äänitimme siinä samalla seuraavan Lautapelihetken keittoja särpien. [EDIT: Keskustelu menikin tänne Lautakuntaan.]

Tässä vaiheessa Kaapelin sali alkoi olla jo täynnä väkeä. Saarrot ja Pelikaappimuistion Antti-Ville olivat pelaamassa yhtä Suomen ensimmäisistä kappaleista Blue Lagoonia (Reiner Knizia, 2018). Omaa pelivuoroamme odotellessa kokeilimme Lautapelit.fin suomeksi julkaiseman korttipelin

Byzanz

(Emanuele Ornella, 2008)

Byzanz on huutokauppapeli, jossa käytetään erilaisia myyntitavaroita kuvaavia kortteja ensin seteleinä: niillä koetetaan voittaa korttipotti. Kolminpelissä ensimmäisen huutokauppakierroksen voittaja saa 6 korttia, sen jälkeen hän on poissa loppukierrokselta. Seuraava huutokaupan voittaja saa 4 korttia ja kolmannelle tulee ilmaiseksi 2 korttia. Maksetut rahat laitetaan torin hyllylle, ja vähiten kortteja voittaneesta aloittaen pelaajat saavat sitten napata hyllyltä yhden kampetyypin kaikki kortit. Tarkoitus on kerätä käteen kolmen tavaran settejä, jotka sitten myydään (eli arvottomimmat heitetään pois ja arvokkain jätetään loppupisteiksi).

Tätä jatketaan, kunnes pakka on käyty läpi. Melko harmitonta kortin iskemistä Byzanz on, ei herättänyt suurempia tunteita suuntaan eikä toiseen. Voisin pelata toistekin, mutta en omaksi tarvitse.

Paikkansa fillerinä Byzanz täytti, sillä nyt oli vapaana

Blue Lagoon

joten Mikko luki säännöt ja pelasimme kolmistaan yhden pelin. Siinä ei kyllä kauan mennyt. Meniköhän meillä paljon varttia pidempään? Oikeasti peliin saisi helposti menemään tuplasti kauemmin, jos kaikki pysähtyisivät miettimään jokaisen siirtonsa kaikkia mahdollisia vaihtoehtoiskustannuksia. Blue Lagoon on nimittäin jonkin sortin trooppinen pistesalaatti täynnä mangoa, papaijaa, ananasta, karambolaa ja pitahayaa ja muita hedelmiä, joita meidän lähikaupasta ei saakaan.

Pelaaja laittaa vuorollaan aina yhden ukkelinsa/akkelinsa laudalle. Siinäpä se. Mutta minne? On kiva saada ukkeli jokaiselle kartan saarelle, sillä siitä saa pisteitä. On kiva saada ukoista pitkä yhtenäinen ketju, sillä siitä saa pisteitä. On kiva saada enemmistö omia ukkeleitaan kullekin saarelle, sillä jne.

Lisäksi kerätään erilaisia puisia resursseja: niistä saa pisteitä runsaudesta sekä täydestä setistä. Ja toteemimerkeistä saa pisteitä. Mitähän vielä olen unohtanut?

Blue Lagoon muodostuu kahdesta vaiheesta: ensin laitetaan kartalle ukkelit ja talot ja pisteytetään tulokset. Sen jälkeen alkaa uusi täyttövaihe ainoastaan sillä erotuksella, että nyt ukkelit saavat lähteä liikkeelle vain edellisessä vaiheessa asetetuista taloistaan, eikä mistä vain mereltä. Äkkiseltään epäilytti, onko perusteltua tehdä niin samankaltaiset vaiheet kahdesti, mutta toisaalta tosiaan, peli on ohi yhdessä humauksessa.

Sävyni saattaa nyt johtaa harhaan – pidin Blue Lagoonista, me kaikki kolme pidimme. Peli vaikuttaa onnistuneelta perhepeliltä: se on vetävän näköinen paketti Vaiana-fiiliksineen, ja kun oppii pisteentienaustavat, enempää opittavaa ei säännöissä olekaan. Toisia voi blokkailla ja joskus kannattaakin, joten pitää miettiä sitä, onko peli sitten herkkien nykylasten kanssa vähän häijy? En tiedä, mutta peli on tosiaan pistesalaattimainen, joten sinulla lienee aina muita hyviä vaihtoehtoja, jos sinut joltain saarelta blokataan. Ehdottomasti tarkkailuun tämä Blue Lagoon!

Saarrot olivat kohta jatkamassa matkaa takaisin Turun suuntaan, mutta vielä ehtisi jotain kolmen vartin verran jotain pelata. Opetin sitten heille sekä Antti-Villelle, miten oikein taas menikään

Bohnanza

Peli kun oli heille entuudestaan kokematon klassikko. Uskon kyllä, että Bohnanza on klassikko syystäkin. Olen puolen tusinan pelin perusteella hahmottanut, että siinä on avainasemassa melko puhtaasti vain kaupankäynti. Kädenhallinta – siis se kuuluisa jippo, ettei korttien järjestystä kädessä saa vaihtaa – viehättää pelissä aluksi, mutta sekin taitaa olla vain konsti synnyttää kauppaa pelaajien kesken. Tässä voisi varmaan kehittyä paljon taitavammaksi kauppiaaksi, mikä tarkoittaa: paremmaksi Bohnanzan pelaajaksi. Harmi että peli tuntuisi kaipaavan viisi pelaajaa loistaakseen ja kun ne hassut pavut eivät omaa tajuntaa liekkeihin sytytä.

Aina niin kurkistelva vaara siitä, että Bohnanza viipyisi pöydässä turhaan pitkään omaksi hyväkseen, ei tällä kertaa realisoitunut, sillä jätimme pelin sovitusti kesken pakan tyhjennettyä ensimmäisen kerran. Turku odotti Saartoja.

Tässä vaiheessa iltapäivää Kaapelin pöydät olivat tupaten täynnä. Ihmiset pelailivat lattialla. Jotkut ryhmät olivat siirtyneet ravintolan puolelle. Ensi vuonna Merikaapelihalli sitten?

Nyt oli pelaamisvuorossa taas jotain uutta, nyt niin uutta, ettei peli ole vielä ilmestynytkään.

Lautapelit.fi:n Markus peluutti viereisessä pöydässä paria prototyyppiä. Ensimmäinen oli Kalle Malmiojan Honshun itsenäinen jatko,

Hokkaido

Kuvat ovat prototyyppipelistä – lopullinen versio poikkeaa hieman.

Hokkaido (2018) on samaa mutta erilaista. Honshun pseudotikkeily on poissa, nyt kortit vain värvätään kiertävästä kädestä. Ei uutta, mutta toisaalta ketterää – en Honshun tikkivaiheessa koskaan oppinut hahmottamaan, mikä kortti nyt oikeasti kannattaisi lyödä – minkä arvoisia mikin kortti oikeastaan oli (tämä saattaa kyllä olla vain oma puutteeni, ei pelin). Toinen keskeinen muutos Hokkaidossa ovat vuoret. Vuoriruutujen pitää muodostaa yhtenäinen vuorijono. Kaupungit taas pisteytetään nyt vertaamalla suurinta kaupunkia vuorijonon vasemmalla puolella ja suurinta kaupunkia oikealla puolella. Näistä pienempi tuo pisteet. Tämä jotenkin kniziamainen lisäjuoni oli aika hauska: nyt ei kaupunkiruutua vain lätkitäkään kaupunkiruudun viereen, vaan niitä pitäisi kehittää tasaisesti molemmin puolin lumihuippuisia vuoria.

Tämän lisäksi Hokkaidossa pääsee muokkaamaan maata eli modernisti sanottuna terraformoimaan. Valmiiseen peliin tulee kuulemma mukaan pieniä erityisiä laattoja, jotka voit asettaa korttiruutujen päälle, jos maksat vaadittavat pari kuutiota. Lupaavan kuuloista! Hokkaido saattaa päätyä omille ostoslistoillekin, saas nähdä. Ainakin yhden testin perusteella tuntuisi kiehtovan vaikka Honshua onkin meillä tahkottu jo riittämiin.

Suunnittelija Kalle Malmioja on muuten tekemässä pelisarjasta tetralogiaa, jossa käydään läpi neljä vuodenaikaa ja Japanin pääsaarta: Shikoku ja Kyushu siis vielä tulossa. Pelit ovat taaksepäin yhteensopivia, eli esimerkiksi Hokkaidoa voi pelata Honshun säännöillä. Mainio konsepti.

Seuraavaksi vuorossa oli toinen Lautapelit.fi:n tuleva julkaisu, vielä Hokkaidoakin tuoreempi,

Silk Road

Tämä on prototyyppi – korttien kuvitus menee vielä tästä uusiksi.

Silk Road on kahden italialaisen aloittelevan suunnittelijan Reno Conzadorin ja Stefano Negron tänä vuonna ilmestyvä korttipeli, joka kilpailee melko lailla jossain tuossa 7 Wondersin niššissä: kevyemmän puoleinen kolmen vartin peli, joka tarjoaa kuitenkin valintoja – Silk Roadissa ei vähiten kiperän kädenhallinnan takia. Pelaajilla on kortteja, jotka pitäisi saada pöytään, ja kortteja, jotka pitäisi olla pelin loppuessa vielä kädessä – ja käteen mahtuu läpi koko pelin sama määrä kortteja. Kortteja on paljon erilaisia, mutta kaikki oli helppo ymmärtää. Kulta on vakioarvokasta, hopeasta saa setinkeräyspisteitä, kameleista taas sen mukaan, kuinka paljon muilla pelaajilla on niitä. Jotkut setit olivat hauskan temaattisia: öljy on arvokkaampaa, jos sinulla on öljylamppu, miekka on arvokkaampi, jos sinulla on sotilaita.

Silk Roadissa ei todellakaan voinut jäädä tuijottamaan omia kortteja. Naapureiden pöytäämät kortit vaikuttavat sinun peliisi: jos naapurilla on paljon mongoleja, kannattaa pitää arabivakoojakortista kiinni; jos jalokiviä, jalokivikauppiaasta, ja niin edelleen.

Silk Roadin lopulliseen versioon tulee tällaista kuvitusta. Ja oopiumia.

Peli lupaa sopia 3 – 8 pelaajalle, mikä on aika kunnianhimoista. Kortit pöydätään simultaanisti, joten lisäpelaajat eivät ihan hirveästi peliaikaa lisänne: mitä nyt pohtimisaikaa siinä vaiheessa, kun pelaajat vuorollaan valitsevat itselleen yhden pöydätyistä korteista.

Silk Road herätti sen aina niin mukavan ensikertalaisen heureka-hetken: ”hei, tämähän on hauska peli”. Yhden matsin perusteella jään ehdottomasti tarkkailemaan Silk Roadin saapumista.

Laittakaahan myös mieleen toisen suunnittelijan Remo Conzadorin nimi. Hän saattaa olla lyömässä läpi näinä aikoina. Conzadorilta on tulossa tänä syksynä myös kaksi luottokuvittaja Denis Lohhausenin taiteilemaa peliä: dlp:ltä kiinnostavan näköinen Manitoba ja ensi vuonna HUCH!:lta vähintään yhtä kiinnostava Humboldt’s Great Voyage (kiinnostava teemansa takia ja koska se sisältää tiettävästi mancalan). Kyllä Italia on kova maa tässäkin!

Sunnuntai

Sunnuntaina kävin Kaapelilla yhdeksänvuotiaan tyttäreni kanssa, kutsuttakoon häntä Anastasiaksi. Hän pyysi päästä mukaan jo viime vuonna, joten nyt oli korkea aika. Olin onnistunut Lautapelaamaanin ketjuvaihdossa saamaan yhden pelin lapsiani silmällä pitäen:

Burger Up

Tässä Matt Parkesin perhepelissä vuodelta 2016 tehdään kilpaa hampurilaisia, ja siinäpä kaikki mitä siitä etukäteen tiesin, perheystävällisen kannen lisäksi:

Hampurilaiset rakennetaan Burger Upissa korteista. Kortteja on neljää eri yläkategoriaa: pihvi, kastike, salaatti, juusto/muna, jonka alla kutakin on lukuisia erilaisia. Korteissa on erikseen ylä- ja alapuoli, joista vain toisen voi käyttää; toinen puoli taas kertoo, mitä kategoriaa sen päälle tulee lastata. Joskus pihvin päälle pitää laittaa salaatti (näitä on muun muassa sipuli, paahdettu paprika tai perussalaatinlehti), jonkun pihvin päälle taas kastiketta (niitä tulee esim. sinapin tai majoneesin muodossa). Välisämpylät taas sopivat mihin tahansa pähkäilyä helpottamaan.

Omia purilaisia koetat kasata paitsi mielellään korkeiksi (koska isoista maksetaan enemmän), myös nopeasti, että saat täytettyä tilaukset ennen muita kilpailijoita. Aina tarjolla olevat kolme tilausta voivat olla esimerkiksi luokkaa: minulle sellainen, jossa on ainakin kaksi pihviä eikä salaattia yhtään; minulle paljon juustoa, ainakin kolmea erilaista; tai ihan sama mitä tulee, kunhan on vegaaninen, jne.

Ylärivissä on tilaukset, alhaalla ostettavissa olevia täytteitä. Täytteitä saa vuoron jälkeen pakasta ilmaiseksikin, kunhan kädessä on tilaa.

Burger Up osoittautui ihan hauskaksi peliksi. Korttien mätsääminen toisiinsa ja omien purilaisten optimointi ei tunnu liian vaativalta tai välttämättömältä: sen kun ottaa tavoitteeksin jonkin tilauksen tai kaksi ja tekee parhaansa. Ehkä peli on vähän pitkähkö kevyyteensä nähden, mutta yhdeksänvuotias tykkäsi kovastikin, eli sikäli se on täysosuma. Teema on hauska ja se on toteutettu onnistuneesti. Pelaajilla on jopa lasta, jolla voi nostaa täytteitä toiselle sämpylälle tai heivata biojätteeseen. Eri hampurilaistilaukset viihdyttävät ja käyvät enimmäkseen järkeen.

Nälän Burger Up kyllä ennen lounasta nostatti.

Suoraviivaistimme muuten sääntöjä saman tien ja yhdistimme vaiheen 1 (osta) ja vaiheen 2 (rakenna): näin omalla vuorolla ei ole kahta tylyn mekaanisesti toisistaan eroteltua vaihetta, vaan vuoron voi improvisoida vapaamuotoisemmin ja näin ollen ketterämmin. Taidan jatkossa poistaa vielä pari tilausta tilauspinkasta ja näin nopeuttaa peliä. (Ehkä Kickstarter-tausta näkyy tällaisessa pienessä sääntöviilaushimossa?)

Tämän jälkeen bongasimme taas Tuomon ja kysyin, oliko hän pelannut koskaan peliä nimeltä

Abluxxen, aka. Linko!

ja voisi näin ollen opettaa sen meille. Tilasin oman Abluxxenini Saksan Amazonista, kun tyttöjen nukketilaus oli kympin verran liian halpa ilmaiseen postitukseen. Englannin kielellä nimellä Linko! (nimi viittaa ilvekseen, lynx lynx) kulkeva peli on Kramer & Kiesling -duon kevyimpiä pelejä, mutta yhtä lailla moderni klassikko kuin moni heidän raskaampikin – Mikko Saari taisi taannoin nostaa jopa sen omaksi suosikikseen Kramerin tuotannosta.

Tuomo tunsi pelin kyllä, ja pienen sääntökertauksen jälkeen pääsimme vihkimään kopioni käyttöön.

Pakka koostuu numeroista 1 – 13 ja muutamista jokerikorteista. Pisteitä saa pöydätyistä korteista pelin lopussa. Kortteja pöydätään omalla vuorolla vapaasti joko sinkkuna tai isona samannumeroisten korttien settinä. Koukkuna on se, etteivät korttisi ole turvassa pöydällä. Toinen pelaaja voi pölliä ne, jos hän pöytää tasan saman määrän kortteja, joiden arvo on suurempi. Pöllityt kortit hän sitten nappaa itselleen (jos kerää vaikka samaa numeroa) tai heittää roskiin (tällöin sinä saat jonosta tai pakan päältä uusia tilalle). Peliä pelataan, kunnes joku pääsee korteistaan eroon. Käteen jääneet kortit taas ovat kukin yhden miinuspisteen arvoisia.

Pelasimme pari erää, ja on tämä tosiaan kiinnostava peli. Kevyt ja nopea, mutta silti mietittävää riittää ja vuorovaikutusta totisesti. Jäin oikein miettimään, millä strategialla tätä kannattaisi pelata. Isoa settiä olisi ehkä hyvä koettaa pantata äkillistä lopettamista varten, toisaalta iso jengi olisi pöydässä turvallisemmassa asemassa rosvoilta kuin heikot sinkut tai duot. Tätä pitää pelata lisää.

Tuomolla oli vielä hetki aikaa, joten opetin hänelle yhden nopeista suosikeistamme:

Matryoshka

Maatuskanukkepelistä (Sergio Halaban, 2016) olen kirjoittanut lyhyesti täällä suosikkiperhepelieni listalla. Hahmotin sen aluksi setinkeräyspeliksi, mutta oikeasti tämä on kaupankäynti- ja vähäsen myös bluffauspeli. Kaupankäynti on kivaa, enkä tee sitä tarpeeksi peleissä.

Lyhyesti Matryoshkassa kerätään arvokkainta kokoelmaa maatuskanukkeja. Omaa kokoelmaa esitellään ensin kaikille, sitten nostetaan pari korttia lisää, tehdään vaihtokauppoja ja kierroksen lopuksi taas esitellään entistä laajempaa kokoelmaa. Koetat viestittää toisille, mitä nukkeja haluat: mitä settiä ja mitä numeroita keräät, muttet ehkä halua paljastaa, että sinulta puuttuu juuri kuutonen tästä täydestä setistä keltaisia, muuten he eivät sitä anna. Joskus vuorollasi et halua luopua tarjoamastasi kortista; joskus haluat voittaa kortin kipeästi; jännite on yhtä kutkuttava kummassakin tapauksessa.

Tuomo voitti pelin täpärästi (ensin virheellisellä pisteenlaskullani selvästikin). Taas jäin kaipaamaan nelinpeliä tästä: kaupankäynti on parasta monella kauppiaalla ja Matryoshkakin melko varmasti vielä parempi neljällä ellei jopa viidellä.

Nyt oli kuitenkin Tuomon aika mennä Tampereelle ja meidän syömään sieniporokeittoa.

Näin sunnuntaina oli pelihallissa selvästi enemmän tilaa. Lounaan jälkeen vapaana oli myös aina kutsuvan näköinen

Azul

Tätä Michael Kieslingin viime vuoden hittipeliä olen pelannut muutaman kaksinpelin kotona aiemmin. Ehkä ennakkoylistys nosti odotuksiani liikaakin, kun en onnistunut siitä innostumaan yhtä lailla kuin moni muu (ks. esim 1, 2 tai Spiel des Jahres -raati). Mutta kelpo peli se on, jonka osasin nopeasti opettaa tyttärellenikin.

Pelissähän tunnetusti napsitaan kaakeleita yhteisestä poolista ja sovitellaan niitä omaan ”seinään”. Pelasimme nyt Anastasian kanssa yhden pelin, jonka aikana Azul vaikuttikin nyt entistä kirkkaammalta ja viihdyttävämmältä. Onhan se herranen aika melko elegantti peli. Vuorovaikutusta on, mutta omaa kaakelistoa on silti helppo ja mukava pykätä. Kaikki soljuu sulavasti eteenpäin ja päätökset ovat peliin nähden sopivan kokoisia. Raikkaine ulkoasuineen tulin Azulista nyt varsin pirteälle tuulelle, ja ehkä sitä pitää sitten kuitenkin harkita myös omaan kokoelmaan – varsinkin kun tyttärenikin piti siitä ja meni vielä voittamaankin.

Tähän olisi ollut hyvin oivallista lopettaa Lautapelaamaan 2018, mutta kun viereisestä pöydästä vapautui juuri se viime vuoden hittipeli, jota en ole päässyt kokeilemaan, pitihän sekin vielä pelata.

Majesty

Tämä Marc ”Splendor” Andren peli oli minulla kertaalleen lainassakin jo, mutta jotenkin se ei houkutellut opettelemaan enkä saanut sitä tyrkättyä pöydälle. Nyt ystävällinen mieshenkilö kävi opettamassa sen meille (kiitos vain) ja pöydän ääreen sattuneelle äiti-tytär-parille (kiitos peliseurasta!). Majesty olikin runsaasta ikonografiastaan huolimatta aika helppo oppia. Ja se olikin sitten hyvin hauska, hauskempi kuin olin ajatellutkaan.

Majestyssa värvätään kortteja ja asetellaan niitä omaan ”valtakuntaan”. Kortteja on seitsemää erilaista, ja mitä tahansa teetkin, melko varmasti sinulle ropisee pisteitä, tarkemmin ottaen rahaa. Koetat saada toisaalta saada omia korttejasi rakentamaan paisuvia voittoja, toisaalta miettiä jo loppupisteytystä, jossa pisteitä ropisee lisää niin erikoistumisesta (enemmistö kutakin korttia tuo pisteitä) kuin yleistymisestäkin (erilaisten korttien määrä kerrotaan itsellään, ts. jos sinulla on edes yksi kutakin seitsemää eri korttia, se tietää 7×7=49 loppupistettä). Vuorovaikutusta peliin lisää hyökkäys- ja puolustuskortit: jos toinen hyökkää kovempaa kuin puolustuksesi, alaisiasi joutuu parantolaan, josta vain noita saa heidät takaisin tolpilleen.

Rahaa ropisee siis joka käänteessä, ja on onnistunut tuotantovalinta, että niitä saa käsitellä laadukkaina pokerichippeinä. (Joskin arvon ’5’ puuttuminen tuntui yllättävältä.) Pelaaja värvää pelin aikana vain 12 korttia, joten joka valinta on tärkeä ja peli sujahtaa ohi pikaisesti ja jännittävästi.

Majesty paljastuikin kelpo valinnaksi Vuoden Perhepeliksi 2018. Sinänsä hassu sattuma, että helppoudeltaan ja kevyydeltään Majesty on ihan Century: Spice Roadin luokkaa, joka taas voitti Vuoden Strategiapelin tittelin. Mutta kieltämättä Majesty näyttää ulkoisesti kutsuvalta koko perheen silmiin.

Majesty-erämme oli hyvä lopetus niin onnistuneelle päivälle kuin erinomaiselle Lautapelaamaanille 2018. Pelasin ällistyttävän korkealla osumaprosentilla lähes pelkästään hyviä tai erinomaisia pelejä. Paljon uutta, jotain vanhaa, enimmäkseen kevyemmänpuoleisia pelejä, mikä sopiikin messuilmapiiriin mainiosti.

Mukava oli myös nähdä paikalla niin paljon ihmisiä, etenkin lauantaina. Kaapelilla pyöri sekä hardcoreharrastajia että satunnaisemman oloisia seurueita pikkulapsista isovanhempiin. Mikäs sen parempaa. Kiitos peliseurasta kaikille, joiden kanssa minulla oli ilo pelata! Ja kiitos Suomen Lautapeliseuralle tilaisuuden järjestämisestä;  toivottavasti se onnistuu ensi vuonnakin.

Ehkä jos me kaikki laitamme jo valmiiksi kalentereihimme Lautapelaamaanin syksylle 2019, sen on pakko tulla todeksi?

 

---

Jälkikirjoitus:

Illalla Anastasia halusi vielä opettaa Burger Kingin pikkusiskolleenkin. Viikko päättyi meillä kotona siis vielä pihvinflippailun merkeissä. Kyllä teema on perhepeleissä valttia.