Dixit Jinx – Codenames koko perheelle
Jätä kommentti13.9.2016 Kirjoittanut JK
En suuremmin välittänyt Dixitistä. Mielipiteeni kuuluu vähemmistöön, ja vaikka vähemmistö ei suinkaan aina ole väärässä*, pitää näkemykseni perustella.
- Dixit on taiteilijan laji, jossa pelaajien rooli on yleisön. Myöntäkää se, ihmiset hyvät: Dixitissä on tarkoitus ihastella taiteilijan keikaroivaa kädenjälkeä ja koettaa mahtua hänen taulujensa mukaan. Sinulla on kourallinen hänen maalauksiaan, ja tarkoitus on katsoa niitä läpi uudestaan ja uudestaan ja miettiä, mikä niistä sopisi kanssapelaajan lausumaan vihjesanaan. Fokus on korteissa eikä pelissä tai toisissa pelaajissa. Kun mietin Dixitiä, mietin niitä hassuja kortteja, emme pelikokemusta.
- Dixitin pelikokemus kestää jotakuinkin 45 minuuttia, missä on paljon liikaa.
- Pupuja ja kaikkea.
Dixit Jinx (Josep M. Allue 2012) korjaa äitipelinsä vikalistan. Fokus ei ole korteissa, vaan vihjeissä ja toiminnassa – kyllä, tässä pelissä on toimintaa. Ja peli kestää valloittavan ytimekkäät 15 minuuttia.
Jos Dixit Jinx olisi Tuntemattoman hahmo, se olisi Asumaniemi: nuori helsinkiläisstara, atakkiherkkä täydennysmies, joka tulee säpinällä, sähköistää tunnelman, poistuu kuviosta ajoissa ja jättää mieleen mukavan tuntuman, että jotain kärkästä tässä juuri tapahtui, ja vaikkei ole ihan varma mitä, olo on silti oudon elävöitynyt.
Asumaniemen ydinrepliikki on:
Missä niitä ryssiä on että pääsee tappamaan?
Mahtavaa menoa – aivan kuin Dixit Jinx!**
Äiti-Dixit taas on kokonainen luku Honkajokea.
Dixit Jinxissä pöydälle levitetään 3 x 3 kuvakorttia. Kuvat ovat abstraktimpia kuin äitipelissä, koska niitä ei ole tarkoituskaan tuijotella. Jinxissä pitää olla nopea, mutta ei hätäinen. Kun vihje annetaan, osoitat sormellasi sitä kuvaa, jota epäilet vihjeen tarkoittavan. Jos olit oikeassa, sen pahempi vihjeen antajalle: hän ei saa pisteitä, sinä saat yhden. Jos olit väärässä, on muiden vuoro koettaa onneaan. Vihjeen antajan pitää tähdätä siihen, että hitain pelaaja lopulta keksii oikean. Hän saa silloin kaikki väärin arvatut kortit (ja kortit ovat voittopisteitä). Jos kukaan taas ei arvaa vihjettä, vihjaaja menettää yhden kortin.
Arvuuttajalla on siis tehtävänä keksiä sellainen vihje, jonka viimeinen tai ehkä toiseksi viimeinen pelaaja arvaa. Arvaajilla on nopea valinta: rynnätäkö painamaan sormensa ekana mieleen tulevaan korttiin, vai tuumaako pienen hetken ja odottaa & toivoo muiden vastaavan väärät alta pois.
Yksinkertaista ja toimivaa. Tämä on kuin Codenames ilman sitä luppoaikaa, kun pitää odottaa hiljaisuudessa vihjaajan keksiessä täydellistä vihjettä. Vuorot ovat nopeita ja tuntuvat mielekkäiltä. Kuten Codenames, Jinxkin on vartissa ohi. Jinx-vartti ei ole yhtä cerebraalista***, mutta vauhdikkaampaa ja sopii koko perheelle. Viisivuotias oppii sen helposti. Pakkauksessa lukee pelaajamääräksi kolmesta kuuteen, mutta kyllä oikea pelaajamäärä on neljä tai viisi.
Koska Dixit on viisivuotiaalleni ”Pupupeli”, Dixit Jinx on meidän kokoelmassamme Pikapupupeli. Aivan loputtomasti siitä ei ehkä riitä iloa. Kortteja on kuitenkin aika rajallinen määrä ja ehkä niistä voi alkaa tulla sisäpiirin vinkkejä ajan myötä. Mutta helposti se oli hintansa väärti. Sen jalanjälki on mitätön, joten se kulkee helposti mukana perhelomilla:
* Tämän kannan ääripäästä löytyy Pentti Linkola, jonka mukaan ”enemmistö on aina väärässä”. Koska Linkola on vähemmistöä, kyseessä lienee käänteinen kreetalaisen paradoksi.
** Puutyöläinen ei kannusta rusofobiaan eikä tappamiseen vaan päinvastoin eli Gogolin lukemiseen ja lasten tekemiseen. Mahtavuus viittaa Linnan sanataiteeseen.
*** En tiedä onko suomessa sanaa ’cerebraalinen’, mutta se kuulostaa tosi hienolta ja minä sen myötä. Se viittaa aivoihin tms emt