Dixit pienten lasten kanssa, uhka vai mahdollisuus?

2

27.2.2016 Kirjoittanut JK

Dixit (Jean-Louis Roubira 2008) esiintyy tarinankerrontapelinä ja huijaa. Siinä on ”tarinankertoja”, joka ei kerro tarinan tarinaa, vaan lyhyen, usein yksisanaisen vihjeen pelaamastaan kuvakortista. Muut etsivät omasta kädestään sitten kortin, joka parhaiten vastaa ”tarinankertojan” sanomaa vihjettä. Pisteitä saa Kymppitonnin mukaisesti siitä, että osa mutta eivät kaikki arvaa oikein. Pisteen saa myös, jos joku haksahtaa luulemaan sinun pelaamaasi korttia ”tarinankertojan” kortiksi.

Vihje oli ”sydän”, mitä korttia sillä tarkoitettiin?

Dixit tuntuu vanhalta lautapeliltä. Siis niiltä, joita pelattiin (ja pelataan yhä) ennen pelialan nouvelle vague’a, jolloin saksalaiset valloittivat maailman alkaen sellaisilla peleillä kuin Catan (1995) ja Carcassonne (2000) ja loivat koko tämän designer-pelien puupala-pelialan. Ero on siis kuin Disney-studioilla aikoinaan ja nyt. Ennen taiteilijat olivat nimettömiä ja toimivat firmansa kunniaksi, nyt oman alansa julkimoita, joiden uraa pelaajat voivat seurata ja suosikkisuunnittelijoidensa pelejä kerätä. 2000-luku, ihmiset, 2000-luku: ei se aina ole huonompi kuin edeltäjänsä.

Dixit on arvostettu ja palkittu ja laajennettu. Dixitissä on pupuja ja kaikkea. Säännöt ovat yhden sivun mittaiset ja ne oppii viisivuotiaskin. Vihjeiden vaikeustason kalibrointi vaatinee vielä vähän joko ikävuosia tai vain harjoitusta. Pelaajia tarvitaan ainakin neljä, ja lasten kanssa sitä on tarkoitus pelata: siinä on pupuja ja kaikkea. Toisaalta isommilla pelaajaryhmillä vihje saa olla aika helppo, että jokaikinen menisi äänestämään samaa, oikeaa korttia. Vähän pinnalliseksi pelikokemus helposti jää: kortteja sen kun valitaan. Ovatko tässä kortit pelin pääosassa pikemminkin kuin pelaajien psyyket? Mutta jotain on sanottava Dixitin puolesta: on aika liikuttavaa nähdä ja kuulla, mitä lapsesi miettii pienessä päässään, ja tämän pelin kautta siitä saa ajoittain väläyksiä. Vihje on arvokas, ja ”mä laitoin ton kun tossa on niin kuin ton koti, ja koti on arvokkain.”

Ehkäpä poimin pelin Dixit Odyssey -versiona myöhemmin. Odysseyn mukana tulee oikea pelilautakin.

Tuomio
Dixit pienten lasten kanssa: hiinä ja hiinä

Dixit isojen lasten kanssa: vahva mahdollisuus

Dixit ilman lapsia: pupuja ja kaikkea

Tämä Will Wheaton’s Tabletop on vähäsen tekopirteä ohjelma, mutta Dixitin tunnun se välittää:

Edit.14.3. Tästä tuli viisivuotiaan jostain syystä lempipeli, ja olen sittemmin joutunut pelaamaan kymmenisen peliä. Sanon joutunut, koska olen aivan kyllästynyt peliin: se on pelkkää korttien tuijottamista ja niihin kortteihin kyllästyy kolmannessa pelissä. Mitää strategista pelissä ei ole: muiden vuorolla on vain katsottava omia kortteja ja toivottava, että joku niistä sattuisi natsaamaan vihjeenkertojan vihjeeseen. Vihjeenkertojana olo on ainoa hetki, kun pelissä saa miettiä jotakin, mutta muut odottavat silloin täysin toimettomana, joten et voi miettiä pitkään. Luovuutta pelissä ei tarvita senkään vertaa kuin miettimistä. Tämä siis pienten lasten kanssa pelatessa.