Näppäryyspeleistä ja kuinka pelit kasvattavat (Gulo Gulo, Eläinpyramidi, Tyynysota, Roskis)
Jätä kommentti22.3.2016 Kirjoittanut JK
Mitä näppäryyspeleistä tulisi ajatella?
Siis kertokaa. En tiedä. Näppäryyspelit ovat pieniä lapsia varten, usein heidän ensimmäisiä pelejään. Ne tarjoavat vaihtelua, koska toimivat sorminäppäryydellä eikä ajattelulla. Juttuja asetellaan tai napataan varovasti. Jos mokaa, jotain romahtaa tai muuta ikävää. Jos ei mokaa, mitään ei tapahdu, elämä jatkuu ja seuraava vuoro koittaa. Voit vain hävitä.
Opettavatko ne häviämäään?
Viisivuotias pelasi toista peliä Roskista (Carlo Rossi, 2013 ), kun roskis romahti ja hän alkoi itkeä. Se peli oli oikeastaan siinä, pelikerta ja peli. En koe tarvetta tarjota Roskista enää. Roskisten tonkiminen ei ehkä ole kehittävää puuhaa ihmiselle, ellet ole juorulehden toimittaja, sosiologi tai muu maailmanpelastaja. Jotain muita näppäryyspelejä sitten.
Roskiksessa pöydätään simultaanivalittuja kortteja, joiden sisältämä luku määrää, kuinka monta roskaa ja missä pelaajajärjestyksessä roskikseen pitäisi saada mahtumaan.
Mutta pelien pitää opettaa myös häviämään. Strategiapeleissä virhe on monesti muille pelaajille melko näkymätön – näin on varsinkin näissä perhepeleissä, jossa kukaan ei ole tahkonnut itseään karikatyyrimaiselle shakkitasolle, jossa näkee vuorolla sen yhden oikean ja loput vääriä siirtoja. Näppäryyspeleissä oma moka taas on piinallisen selvää kaikille. Se laukaisee MUNAHÄLYTYKSEN Gulo Gulossa. Keko romahtaa. Peli pysähtyy. Hiljaisuus. Lausuuko joku moukka jotain ivallista?
Se voi olla erityisen kasvattavaa.
Miksi me kaadumme? Että oppisimme nousemaan taas ylös.
Mutta jos lapsi itkee, ei se nyt hauskaakaan ole, ja kun pelaamisen olisi tarkoitus olla hauskaa… Ja kun itkijän juuri tulisi opetella mokaamaan itkemättä…
Munavati suoraan nälkäisen ahman (lat. gulo gulo) unista
Näppäryyspelit tarjoavat tasoitusta lapsille jos ja vain jos aikuisten paksummista sormista on haittaa. Toisaalta hienomotoriikka on aikuisen tasolla vasta kai kouluikäisillä ja kirjoittamisikäisillä lapsilla. Viisivuotias on aikuisen helppo voittaa. Vaarien ja mummien kohdalla tasoituksen suunta kääntyy takaisin.
Kokeilemistani näppäryyspeleistä Gulo Gulo (Grunau-Kramer-Raggan 2003) tulee Eläinpyramidin ja Tyynysodan jälkeen kakkosena. Mitään suuria tunteita nämä eivät meillä enää herätä kenessäkään. Gulo Gulossa lapsista kivointa ovat kivat puumunat (ne ovatkin kyllä hienoja) ja söpö pikku-Gulo ja (muovisilla) ahmafiguureilla leikkiminen pelin jälkeen. Aikuista hieman hämää, ettei sillä lopulta ole merkitystä, että laatat, joita pitkin edetään, ovat erivärisiä. Lähes aina kannattaa kuitenkin ottaa se etäisin, tuntematon laatta. Ja HÄLYTYKSEN laukaiseminen ei sekään juuri haittaa muuta kuin kunniaa. Seuraavalla vuorolla pääsee takaisin kärkeen. Mokaaminen harmittaa enemmän kuin rankaisee. Ehkä siinä on jokin opetus. Ei se satu. (Sitä paitsi Gulo Gulon helpot säännöt on onnistuttu kertomaan omituisen epäselvästi: perustavanlaatuisia liikkumissääntöjä esim. joutuu löytämään esimerkkikuvan tekstistä.)
Eläinpyramidissa (Klaus Miltenberger, 2005) näppäryys vaatii vähän luovuutta ja jopa rahtusen strategista ajattelua: mihin elukkapalan sijoittaa ja mihin päin ja miten se vaikuttaa tulevien vuorojen siirtoihin. Eläinpyramidi toimii nopalla, joka sekin tuo vähän tällaisessa pelissä mukavaa satunnaisuutta.
Pic Boardgamequest.com
Tyynysota on näistä näppäryyspeleistä simppelein, se ei oikeastaan ole peli vaan harjoitus. Siinä koetetaan lingota pieniä tyynyjä pahvisänkyyn. Toisten pelaajien eläinfiguureja voi myös tiputtaa sängynpäädyntolpista jos oikein tarkaksi äityy. Se on silti niitä mukavampia pelejä joita voi pelata alle kouluikäisen kanssa eli ikäluokassa, jossa strategiapeleistä on turha puhua.
Kuva Lautapeliopas.fi/Mikko Saari
Peli voi kasvattaa luonnetta. Voita kuin se olisi jokapäiväistä, häviä kuin se ei merkitsisi mitään – tällaisen ohjeen kollokviaalisemmassa kielimuodossa olen koettanut lapsille antaa. Elämässä voitetaan ja hävitään, ja kumpikin hetki todistaa luonteesta tai sen puutteesta.
”Sä oot kasvattanut meidät hyvin”, sanoi viisivuotias voitettuaan pelin. Selitin ettei se ole kasvatusta, vaan opetusta – olette oppineet pelin hyvin: hyvää kasvatusta taas on se, jos pelin jälkeen ei ala itkeä, jos häviää, tai kerskua ja pilkata muita, jos voittaa.
Hän piti pienen mietintätauon ja jatkoi: ”Sä pelasit ihan hyvin isi mutta sulle tuli huonoja kortteja.”
