Miksi joku peli tuntuu henkkoht omalta ja toinen toisten peliltä? Paladins of the West Kingdom

4

18.1.2021 Kirjoittanut JK

Garphill Games tekee suosittuja pelejä. Shem Phillips on mies sen takana, asuu Uudessa-Seelannissa. Minulla on hankala henkilökohtainen eli henkkoht suhde Phillipsin peleihin. Tässä kokeilemani ja vaikutelmat niistä.

Explorers of the North Sea oli mitä tylsin viikinkipeli, jossa proomua siirreltiin edes takaisin laatalta toiselle, kunnes pelikumppani pyysi lopettamaan kesken ja minä suostuin. Toisella kerralla toinen pelikumppani pyysi hänkin keskeyttämään ja minä laitoin pelin myyntipinoon.

Explorers of the Zzzz

Raiders of the North Sea’ta taas pelasimme väärin, mistä pikkumainen ihminen tietysti syyttää peilin sijasta sääntökirjaa (ja sekavinta on, että tavallaan hän on myös pikkasen oikeassakin, koska sääntökirjan raison d’être on estää pieniä ihmisiä pelaamasta väärin). Olisi pitänyt kokeilla Raidersia uudestaan oikeilla säännöillä, mutta jokin noissa murhaavissa ja väkisinmakaavissa barbaareissa ei henkkoht niin innosta.

Architects of the West Kingdomissa pelattiin jo sivilisaation puolella. Architects avasi Shem Philipsin frankkitrilogian, ja oli työläistenasettelupeli sekin. Kaarle Suuren valtakuntaa siinä ikään kuin rakennettiin. Kaarle Suuri oli epiteettinsä arvoinen, kaveri käytännössä perusti Euroopan ja olisi ansainnut vaivasta vähintään kasvonsa euroseteliin, jos Euroopan Unionia kiinnostaisi Eurooppa tai kulttuuri tai historia tai Euroopan kulttuurihistoria enemmän kuin pyrokraattien oikeuksien hidas ja vääjäämätön hivuttaminen laajemmiksi, mutta c’est la vie. Pelissä ei omaleimaisesti ole resetointivaiheita kierrosten välissä, vaan ukkeleita laitetaan laudalle ja samalla kerätään sieltä pois, mikä loi peliin kiinnostavan katkeamattoman flow’n.

Architects of the West Kingdom

Minulle henkkoht harmiksi Architects ei kaksinpelinä ollut valmis peli, vaan vaatisi aina vähintään sen kolmannen mukaan. Philips tekee onneksi pelejä niin kovaa vauhtia, että aina löytyy seuraavaa of the jotakin –pelattavaa.

Paladins of the West Kingdom oli frankkitrilogian toinen peli. Ja nyt puhutaan jo erinomaisesta kaksinpelistä. 

Mistä aloittaa Paladinsin selittäminen? Ei pelkoa, en ala selittää pelin sääntöjä. Kauheasti on kaikkea. Paljon vaihtoehtoja, mahdollisuuksia, yhteenkutoutuvia osasia, kokeiltavaa. Valtakuntaa rakennetaan ja vaalitaan, taistellaan vihulaisia vastaan tai käännytetään näitä omalle puolelle, suojataan valtakuntaa muurilla, palkataan apureita, laajennutaan lähimaastoon… metsästetään, käydään kauppaa, rukoillaan, kavalletaan verorahoja ja maksetaan aneita.

Mekaanisesti: Erivärisiä työläisiä asetellaan. Kortteja värvätään. Tulee lisää kortteja, joilla on uusia työläistoimintoruutuja. Koneistoa rakennetaan.

Tiedättekö sen kliseisen lauseen, että ”peli vaikuttaa aluksi monimutkaiselta, mutta sitten kun sen oppii, se soljuu helposti”? Se on välillä varoitusmerkki, mutta Paladinsien kohdalla pitää paikkansa. Kauheasti on kaikkea, mutta muutaman kierroksen jälkeen se kyllä loksahtaa ja pelin laaja sisäinen maailma lumoaa. Helpoksi peli ei silti muutu, paljon on pähkäiltävää ja mahdollisuuksia. Ja pitää muistaa ottaa kaikkia eri bonuksia. Kiitettävästi sataa hyvyyttä pelaajien laariin tässäkin, kuten nykyään europelaajissa on tapana.

Paitsi että Paladins on selvästi oma henkkoht suosikkini Philipsin peleistä, se on myös oikein hyvä peli. 

Mutta miksi ei tämäkään peli tunnu henkkoht omalta?´Nautin sen pelaamisesta, suurestikin. Miksen silti himoitse hankkia sitä itselleni omaan kirjahyllyyni? 

Tätä pohdin yön yli. Miksi jokin peli tuntuu omalta, ja toinen ei?

Tämä omuus korreloi vain heikosti itse pelin laadun kanssa. On kuin pelin tuottama ilo olisi yhdistelmä pelin laatua ja sen omuutta. Vähän niin kuin kirjat ja ihmiset voivat puhutella itseä, vaikkeivat ne ole objektiivisesti katsoen täydellisiä, tai karsastuttaa, vaikka ovat. 

Syy on hirveän yksinkertainen. Kuvittaja Mihailo Dimitrievskin taide ei ole minulle omaa. Vaikka peli on sijoitettu historiaan ja tuntuu saaneenkin inspiraatiota Kaarle Suuren maailmasta, Mico piirtää fantasiaa. Taiteilija voi ja välillä tuleekin ottaa vapauksia, mutta Mico ei ota vapauksia vaan muuttaa unimaailmaan. Mico piirtää 900-luvulle keskiajan lopun viimeisiä levyhaarniskoita. 900-luvulla panssaroinnin kuumin sana taisi olla jotakuinkin rengaspaita. Kyllä niistäkin saa hienon näköisiä. Ihmishahmot ovat kuitenkin se mikä minulle mättää. Normannien joukossa on jotain naishulluja nahkabiksuissa ja naisaseseppäkin on keksitty, naissotilaista tietysti puhumaatkaan. Mieshahmoissa Mico taas oikein irrottelee, he ovat monesti ihan vitsejä, Pixar-elokuvan komediahahmoja.

Kaikki kertoo, että tämä peli on tarkoitettu amerikkalaisille Pixar-milleniaaneille, ei sinulle. Mikä on täysin fine ja validi kohderyhmä ja ainoastaan minulle henkkoht sääli.

Vaikkapa Alexandre Rochen taide olisi voinut nostaa Paladinsit jopa omien suosikkieni joukkoon. 

Vanhan maailman tuntua Rochen mestariteoksessa Troyes.

On harhaluulo, että pinta olisi vain pintaa. Pinta on harvoin vain pintaa. Jos meressä on pinta, miksei pinnan alla olisi lisää merta? Jos näet pelkkiä puita, miksei niiden takana todennäköisesti olisi metsä? Ihmisen pinnan alla on lisää ihmistä, ei lisko. Pinta kertoo samalla syvyydestäkin, ja tämän ymmärtävät kaikki, kunhan vapautuvat kliseestä, että näiden kahden välillä olisi jostain syystä ratkaiseva katkos ja katkos olisi samalla normatiivinen, moraalisesti eriarvoistava suosien pinnan alla piilossa olevaa. Semmoinenhan on absurdia. Gnostismi on ansa. Oikeasti pinta on osa syvyyttä, syvyys osa pintaa. Yhdessä ne muodostavat olemuksen.

Jos sinä kuitenkin haluat lihaisan, kompleksin europelin, jossa on eri strategioita koluttavana, joka on hyvä kahdelle pelaajalle ja sisältää vain vähän vuorovaikutusta, eikä vie edes paljon hyllytilaa, Paladins of the West Kingdomiin kannattaa ehdottomasti tutustua.