Uusi klassikko, vanha klassikko – Testissä Splendor Marvel ja For Salen uusin painos
Jätä kommentti23.3.2021 Kirjoittanut JK
Tänään tarkastelemme uutta suomenkielistä versiota For Salesta sekä uutta, Marvel-hahmoilla teemoitettua Splendoria.
For Sale
Seuraavat väitteet ovat nähdäkseni totta:
For Sale on parhaita huutokauppapelejä.
For Sale on parhaita varttitunnin pelejä.
For Sale sopii kaikille peliharrastajasta ummikkoon ja lapsesta vaariin.
For Sale sopii jokaisen kokoelmaan.
Mutta mikä versio tätä Stefan Dorran ikivihreää klassikkoa (1997) sinun kannattaisi omaan hyllyysi hankkiä?
Jos haluat pelin säännöt suomeksi, tarjolla on tämä Competon suomenkielinen versio vuodelta 2014:
Competo Nordic Edition, 2014.
Arviossani Competon For Salesta moitin kuitenkin korttien huonoa laatua.
Ostin omaksi sitten Iellon saksalaisen 2017 version – sininen laatikko tämän kuvan vasemmalla puolella.
Oikealla puolella oleva meklarikantinen laatikko taas on uusin suomenkielinen For Sale. Se on Iellon uutta Mini games -sarjaa. Kuvitus talokorteissa on samaa, mutta itse kortit ovat hieman lyhyempiä. Shekit taas ovat identtiset. Olennainen muutos on rahassa. Siinä missä edellinen neliölaatikko tarjosi rahat piskuisina pahvikiekkoina, minipainoksessa rahat ovat seteleitä:
Paperiraha ei ole peliharrastajien suosiossa, koska sillä on paha tapa rypistyä käytössä rumaksi, ja harrastajat ovat usein samalla keräilijöitä, jotka haluavat pitää huolta kokoelmastaan. Vaikka omissa peleissäni rakkaus saa näkyä, olin itsekin aluksi hieman pettynyt paperirahaan.
Kunnes pelasimme sillä. On nimittäin niin, että harvassa rahassa on samaa rahan tuntua kuin seteleissä. Valehtelematta tyttäreni teki ensi työkseen seteleillä näin:
Joten paperirahat hyväksyttiin meillä saman tien. Niitä on myös mukavampi pidellä kädessä eivätkä muut näe, kuinka monta seteliä sinulla on tallella.
Pelihän on kieliriippumaton, joten olennaista on pitkälti se, miten kuvitus ja pelin leikkirahat miellyttävät. Tämä uusi Iellon minipainos on nyt oma suosikkini pelin painoksista, ja sitä on helppo suositella niille, joiden kokoelmasta tämä erinomainen huutokauppapeli vielä puuttuu.
***
Pelasimme Splendoria (Marc André, 2014) viitisen vuotta sitten, aivan Puutyöläinen-blogin alkuaikoina. Pelihän on maailman suosituimpia, eikä syyttä – se on hirveän sulava ja koukuttava kilpajuoksu.
Splendor
Kritiikkini Splendoria kohtaan oli silloin, että viileässä mekaanisuudessaan se jättää vähän haaleaksi. Lainaus, lautapeliblogiksi melko suureellinen sellainen, vuodelta 2016:
Haluaisin jonkinlaisen suhteen syntyvän pelin ja minun välille. Siihen vaaditaan, että pelissä on luonnetta. Särmiäkin. Että peli kolahtaa minulle monella tavalla (kuten estetiikaltaan, haptiikaltaan, elävältä teemaltaan…), herättää muitakin tunteita kuin ”kiva ja onnistunut peli”. Kuten paras romaani ja rakkaus, paras peli voi kolhia ja hoitaa, olla raivostuttava ja vaativa, usein erittäin turhauttava ja oikeastaan näiden ansiosta tulla sitäkin palkitsevammaksi. Kunhan ei jätä haaleaksi. Rakkaus ja viha ovat toistensa sukulaisia, eivät vastakohtia.
Splendor on robotti, joka painelee ihmisen dopamiinivipuja tuottaakseen seuraavanlaisen tunneketjun: Otan pari tuollaista chippiä… nyt saan ilmaiseksi tuon uuden kortin!… Sen avulla saan tämän uuden vielä arvokkaamman kortin… onko taas minun vuoroni, haluan äkkiä pari chippiä, että saan uuden kortin… älä ota Makke sitä korttia, ethän…
Tämä ei tarkoita, etteikö se olisi hauskaa. Dopamiini on nimenomaan hauskaa.
Mutta kuusi vuotta alkuperäisen Splendorin ilmestymisen jälkeen peli on saanut uuden nahkan.
Splendor: Marvel
Ja Splendor: Marvel (2020) osoittaa, kuinka paljon merkitystä maailmanluonnilla teokselle on. Uuden Marvel-version hassut supersankarit ja -konnat tekevät koko kokemuksesta värikkäämmän ja rikkaamman. Tätä hahmokavalkadia ovat kymmenet, elleivät sadat mielet kehitelleet puoli vuosisataa. Se on posketon kokoelma hassuja ja hurjia, mixinauha eri mytologioita ja arkkityyppejä, trikoota, lihasta ja kosmisia voimia. Satunnaiset kuvat jalokivistä ja kaduista ja luonnosta ovat siis vaihtuneet rikkaaseen kelmien galleriaan, joka naurattaa ja viihdyttää, tarjoaa ihmeteltävää.
Olen jonkin verran supersankarisarjakuvia lukenut poikavuosina, ja liudan Marvel-elokuvia katsonut aikuisena, mutta valtaosa näistä korttien hahmoista on minulle tuntemattomia.
Pelistä tuli meillä nopeasti hitti lasten kanssa. Olemme otelleet nyt harva se ilta aivan armottomia kamppailuja sen kanssa. Jännitys on käsin kosketeltava, pokerinaama rapisee, tunteet ovat pinnassa, kun kilpajuoksu lähenee loppuaan… Splendor Marvel onnistuu erinomaisesti luomaan jännitettä, ja jännite on niin tärkeä tekijä peleissä, että jo sillä Splendor Marvel on nähdäkseni onnistuminen.
Splendor Marvel ei silti vieläkään ole se koneistonrakennuspeli, jota suunnittelija Marc André oletettavasti lähti luomaan. Tehokkain strategia ei tässäkään yleensä ole se ”tyvestä puuhun noustaan” -koneistonrakennus: eli kerätä ykkösrivin helppoja kortteja, jotta saat alennuksia haaliaksesi nopeasti arvokkaita kakkosrivin ja kolmosrivin kortteja. Vaikka Marvelissa on muutama pieni sääntömuutos tehty koneistonrakennuksen suuntaan, tämäkin peli on nähtävä värväyspelinä ja kilpajuoksupelinä. Tässä nappaillaan pokerichippejä ja kortteja kilpaa yhtä lailla itselle kuin pois toisilta, ja kerätään pisteitä kilpaa muiden kanssa. Ykkösrivin kortteja nappaamalla ei meillä pelejä juuri voiteta.
Marvelin sääntömuutokset alkuperäisestä Splendorista:
Kilpajuoksu käydään 16 pisteeseen (ei 15).
Tarvitset pelin lopettamiseen vähintään yhden kortin kutakin viittä väriä ja vähintään yhden kolmosrivin kortin.
Avengers-laatta antaa 3 pistettä aina sille, jolla on eniten Kostajia tiimissään. Laatta voi vaihtaa omistajaa.
Kehityksen suunta on silti omaan makuuni oikea, enkä kaipaisi alkuperäistä Splendoria tämän jälkeen enää. Splendor Marvel taas on se Splendor, jonka säilytän ilomielin kokoelmassani.
