Lopputalvena pelasimme vain hyviä pelejä! LP:EL-huumassa mukana mm. Mysterium Park, Santa Monica
Jätä kommentti7.3.2021 Kirjoittanut JK
Talvi loppui meillä hyvien, jopa erinomaisten uusien perhepelien parissa. Mm. näitä on meillä opeteltu:
LP:EL eli Liian pitkä, en lukenut on listikkelimuoto, jossa pelit kuvataan kappaleessa tai kahdessa.
Caper
Caper on värväyspeli kahdelle pelaajalle (se sisältää variantit myös 3 – 4-peliin). Hyvin Burgle Bros -mainen peli tämä on – hauskat sarjakuvapahikset tekevät keikkaa. Pelaajat värväävät kiertävästä kädestä vuorotellen konnia ja näille varusteita. Tarkoitus on saada ylivoima keikkapaikoilla, jotta pääsee ryöstämään vaikkapa Louvren tai Englannin pankin. Nätti peli ja hauskakin. Paljon omaksuttavaa ensi kerralla on – ikoneja ja korventava loppupisteidenlasku. Vaihtelua on tarjolla eri kaupunkien erityiskorttien muodossa. Jumbon tuoreehkoa perhepelisarjaa muuten, josta löytyy muitakin osumia kuten Overbooked ja Forbidden City.
Sivuhuomio: Olipa hämmentävä kokemus oppia tämä peli. Luin säännöt ja sitten kun aloin opettaa sitä, en osannutkaan sanoa mitään. Niin mistä tässä olikaan kyse… Piti alkaa vain pelaamaan ja eka pelikerta menikin näin peliä tajutessa. Voi kun lautapelisääntökirjat osattaisiin kirjoittaa oppikirjoiksi eikä lakikirjoiksi: siis kertomaan, mistä pelissä on kyse ja mitä siinä tehdään – kuten pelin ihmisopettajat aina tekevät – eikä luettelemaan pelin lakeja.
Pelin uusin iteraatio Caper: Europe on muuten juuri Kickstarterissa keräämässä rahoitusta. Samassa Euroopassa tässäkin versiossa kyllä ollaan, mutta kai tämä markkinoidaan nyt amerikkalaisille eksoottisella vanhalla mantereella.
10 Days in Europe
Tämä on Alan Moonin rommipeli, ja niin kuin rommikin on ajaton korttipeli, myös ”Kymmenen päivää…” on yhä toimiva peli melkein parikymmentä vuotta ensijulkaisunsa jälkeen. Pelaajat vuorollaan nostavat yhden kortin ja poistavat yhden kortin kädestään. Tarkoitus on kerätä yhtenäinen sarja, jossa liikutaan. Kun se on valmis, koputat ja (ellet ole mokannut) voitat pelin. Vuorovaikutus on siis loppupelin suspensea, että joko joku koputtaa – sekä siinä, mitä kortteja annat muille tarjolle. Opettaa myös kivasti maantiedettä leikin varjolla. (Minäkin olen vaikeuksissa näissä entisen Jugoslavian valtioissa.) Tämä uusi skandiversio pääsi finaalistiksi Vuoden Pelit -kisassa 2020, ja vaikka kortit tuntuvat hieman pahvisilta, näyttää kivan värikkäältä. Kartta on tosin vain referenssi, sillä ei tapahdu mitään – tähän verrattuna Ticket to Ride on se Alan Moonin ukkelit kartalla -peli.
En olekaan muistanut kirjoittaa joululahjapelistä nimeltä…
Mysterium Park
Laudalla epäiltyjä, etualalla näkykortteja.
Vuosia sitten oli peli nimeltä Mysterium. Se on kuin yksi, venytetty kierros huippuunsa tunnelmoitettua Dixitiä, jossa yksi vainaja yrittää viestittää dixitmäisillä surrealismikorteilla meedioille, kuka hänet murhasi ja miten. Peli kesti ihan liian kauan, ellei sitten halunnutkin viettää koko iltaa sen kanssa, mutta onneksi nyt on Mysterium Park (2020), joka on sama peli kompaktissa laatikossa ja kompaktissa noin puolen tunnin kestossa. Murha on tapahtunut eräänlaisessa sirkuksen ja huvipuiston yhdistelmässä, yksi taas viestittää ja muut koettavat arvata, mitähän se on tällä kortilla koettanut tarkoittaa: viittaako näkykortin kukat tuohon ompelijattareen vai köysi tuohon kahlekuningattareen… vai hakeeko se yleistä tunnelmaa ja värimaailmaa, jolloin tarkoittaisi tirehtööriä. Vasta kuudes pelimme toi ensimmäisen voiton, mutta hauskaa on ollut tämän kanssa silti. Päättely- ja yhteistyöpelien ystävien kannattaa tutkiskella Mysterium Parkia.
Santa Monica
Miten sympaattinen peli. Estetiikka on kasaripastellia, sarjakuvamaiset piirustukset vähäeleisen tyylikkäitä ja tyylikkään hauskoja. Pelaajat värväävät kortteja, joilla rakentavat omaa rantamaisemaansa – eteen tulee jalkakäytävää putiikkeineen, taakse ranta surffarikojuineen. Mutta Santa Monican nostaa sympaattisesta värväyspelistä jopa oikein hyväksi ukkeleiden liikuttaminen omalla rannalla. Paikalliset, turistit ja jokunen VIP-matkailija kun kaikki haluavat löytää tekemistä itselleen, ja sitä varten pelaaja siirtelee heidän ukkeleitaan pitkin rantanäkymäänsä: joku pelaamaan rantalentistä, toinen jonottamaan snägärille jne. Pähkäiltävää riittää, vuorovaikutustakin, mutta jotenkin koko homma onnistuu silti olemaan sellainen hymyilyttävä kokemus. Tätä katselemme omaksikin.
Valtava laatikko tosin tekee mieli kaltata puoleen kokoon.
Dragomino
Promokuvaaja ei laattojen asettelusta päätellen ole pelannut peliä.
Tästä tuli suosikkini Bruno Cathalan –omino-sarjasta (Kingdomino, Queendomino). Dragomino on uusi lastenpeli ja lastenpelinä hyvin onnistunut. On nimittäin ihanaa seurata, kuinka 5-vuotias ajattelee. Hän katsoo tarjolla olevia dominolaattoja, vilkaisee omaa dominoaluettaan ja sitten: ”Haa!”, kasvot kirkastuvat, hymy puhkeaa, ja hän värvää itselleen sen dominolaatan, jolla tienaa eniten lohikäärmeenmunia. Isällekin Drago tarjoaa kevyttä mietittävää, ja siitä huolimatta hän ei voita turhan usein. Kymmenvuotias ehdotti hänkin, että pelataanko taas lohikäärmepeliä.
Dragomino on ansaitusti lisätty suositulle Puutyöläisen parhaiden lastenpelien listalle.
Siinä se! Hyvät lukijat, nyt toivon palautetta.
Meillä on ollut pöydällä useammankin kerran seuraavat pelit, joista ei ole vielä arviota blogiin kirjoitettu. Mistä sinä lukisit mieluiten arvion Puutyöläisessä?
Puutyöläinen 