Lista joka lopettaa kaikki listat – TOP 26 strategiapeliäni kesäkuussa 2020

4

13.6.2020 Kirjoittanut JK

Edellisestä strategiapelilistasta onkin jo vierähtänyt aikaa:  ”Se tunne kun pelaa suosikkipelejään – Tässä top 25 strategiapelini” julkaistiin joulukuussa 2017.

”Strategiapelin” määrittelen tässä: se on peli, jota pelaan aikuisten kanssa. Lasten kanssa pelattavat määrittelen perhepeleiksi. Tämä on viimeinen kerta, kun voin tällaisen jaottelun tehdä, sillä lapseni kasvavat kovaa vauhtia: esikoisen kanssa ollaan jo pelailtu Terraforming Marsia ja Castles of Mad King Ludwigia. Ensi vuonna pitää listojeni logiikkaa lähestyä eri tavalla.

Tein listauksen PubMeeplen ranking -koneella, joka asetti aina kaksi peliä vastakkain. Päätöksen näiden välillä tein seuraavanlaisilla kysymyksillä: Kummasta luopuisin ensin, jos toisesta olisi pakko luopua? Kumman ottaisin? Vaihtaisinko tämän pelin tuohon? Ja niin edelleen. Niinpä tämä ei ole häilyvä, haihtuva haluaisin pelata juuri nyt -lista, vaan hapuilee kohti jotain pysyvämpää. Yhteisiä muistoja menneisyydessä; suuria odotuksia tulevaisuudesta yhdessä. Silti lista on väistämättä kuva ajastaan: kesäkuun 2020 tuntemukset ovat tällä listalla tallennettu ikuisuudeksi. Toinen silmä on ajassa, toinen ajattomassa.

Listalla on ainoastaan pelejä, joita olen pelannut enemmän kuin yhden kerran.

Mitä jäi rannalle – Fragmentteja listan rajamailta

Mainittakoon A Few Acres of Snow. Tämä on kiehtova pakanrakennuspeli, jolta odotin nousua listallekin, mutta ulkopuolelle jäätiin. Pelissä on sisäänrakennettu este suuruudelle. Acres on sotapeli, joka ei kuitenkaan kannusta sotimiseen. Peli on vähän turhan mahdollista voittaa pelkällä kaupunkien rakentelulla ja kehittämisellä, ja tällöin jännitys ja vuorovaikutus jää uupumaan ja peli muistuttaa Dominionin peluuta. Pelkät intiaaniratsiat eivät vielä riitä.

Ulkopuolelle jääneistä haluan mainita myös Trajanin. Olen alkuvuodesta pelaillut muutamia suosikkeja harrastuksen alkuajoilta, vuosilta 2015 ja 2016, mutta en vielä Trajania, vaikka se on peli, jota eniten houkuttaisi kokeilla uudestaan. Tälle listalle se ei vanhoilla muistoilla nyt noussut.

Lopuksi vielä The Golden Ages. Tälle minulla on suuret odotukset tulevaisuudessa: toivon joskus pelaavani sitä moninpelinä, jolloin se ehdottomasti olisi parhaimmillaan! Mutta pelin kirotun monimutkainen ikonografia nostaa opettamiskynnyksen turhan korkealle. Tämä olisi helppoudeltaan jo lähes perhepeli ilman lukemattomien korttien opettelun kynnystä. Ainoa peli, johon harkitsen suomenkielisten paperilappujen lisäämistä korttisuojan väliin…

The Golden Ages ei ole mikään ruusu, mutta kukka kuitenkin.

Ja nyt: Vorwärts! Allez! Davai! 

Kohti suosikkeja.

TOP 26 strategiapelit

Tästä tulee muuten kuivan saksalaisen pahvin juhlaa.

Kohti suosikkeja!

26. City of Spies: Estoril 1942

Tämä on varmaan blogini huonoin pelikuva, mutta parempi kuin ei kuvaa ollenkaan.

Vakoojien kaupunki ei muistuta mitään muuta kokoelmani peliä. Estorilissa sijoitellaan vakoojia laudan eri lokaatioihin tarkoituksena kaapata niiden vakooja omiin riveihin. Laatat ikään kuin ohjelmoidaan, enimmäkseen alassuin, ja toisessa vaiheessa ne paljastetaan ja ohjelma suoritetaan. Tuntu on yllättävän vakoilijamainen sisältäen toisten toimien arvailua ja ovelia juonia: hahaa, Mirjami luulee voittavansa Kasinon, mutta Kirkko käydään läpi ensin, ja minäpä viettelen Mirjamin voimakkaimman jehun sinne… Toinen poikkeuksellinen seikka Estorilissa on: Mihail ”Mico” Dimitrievskin kuvitus on onnistunutta ja kivaa katsella. Estoril toimii hyvin kahdella, mutta olisi melko varmasti paras kolmella pelaajalla (en ole päässyt kokeilemaan EDIT: On paras kolmella, mutta toiseksi paras kaksistaan). Nopea, persoonallinen peli.

*

25 Hacienda

Tai Hacienda (Second Edition), kuten tämä viime vuoden uudelleenkuvitettu painos myös tunnetaan. Pliisun näköinen alkuperäinen tuli tutuksi Spielbywebistä ja oli erinomaisen jännä klassinen euro moninpelinä ja vähillä säännöillä. Hänkin äsken omaksi uuden painoksen tästä Wolfgang Kramerin vanhasta pelistä. Kaksinpeli ei edelleenkään ole paras tapa pelata Haciendaa, vaikka sille nyt on oma lautansa ja omat sääntönsäkin. Odotukset tulevalle nostavat Haciendan kuitenkin listalle, sillä tätä aion tarjota lastenkin kanssa pelattavaksi vielä tänä vuonna. Kolme toimintoa per vuoro ei koskaan riitä. Välillä hamstrataan kortteja ja sitten räväytetään ätäkkä manööveri… Hacienda loppuu äkkikuolemaan: kun eläinkorttipakka tyhjenee, se oli sitten vika kierros. Tähän pitää varautua, Haciendan nopeus pääsee muuten yllättämään kuin talvi autoilijat.

*

24. Dynasties: Heirate & Herrsche

(Pahoittelut: Sumea kuva ja kilven kaulus on väärässä paikassa.)

Pääsin pitkästä aikaa pelaamaan Dynastiesia. Kannatti säilyttää peli kokoelmissa, ja nyt en ole enää luopumassa sen värikylläisestä maailmasta. Dynastiat pyörii kaupanhieronnalla, jossa tarkoitus on hyödyttää kilpailijaa vähän vähemmän kuin itseä. Eurooppaa vallataan naimakaupoilla ja kakunjakomekaniikalla sekä monikäyttökorteilla. Poikkeuksellinen peli tämäkin, samanlaista tuntua ei muissa ole. Toimii täysillä jo kolmella pelaajalla. Sääntöjä on melkein vähän liikaa omaksi hyväksi, sillä opettamiskynnys nousee tarpeettoman korkealle. Matthias Cramer on luottonimiä meilläpäin. (Glen More II:sta en ole kokeillut.)

*

23 Grand Austria Hotel

Listan kolmanneksi korkein peli, jota en omista, vaikka viime vuoden Wienin matkalla sitä pelikaupasta kyselin. Jos huhuttu lisäosa ilmestyisi, hankkisin varmaan molemmat omaksi. GAH on italialaisen noppaoptimointikoulukunnan suuria nimiä (Simone Luciani presidentiksi). Teema – wieniläisen hotellin ja sen kahvilan pyörittäminen – on herkullinen ja auttaa nostamaan Grand Austria Hotelin nyt listalle.

*

22 Staufer Dynasty

Andreas Steding tunnetaan parhaiten Gugongista ja Hansa Teutonicasta, mutta suurimmat suosikkini miehen tuotannosta ovat muita. Staufer on nopea kimurantti hässäkkä, jossa ukkeleita tiputellaan laudalle kuninkaan reitin varrelle vähän kalaha-tyyliin. Vaikka valtaosa pisteistä tulee haalimalla enemmistöjä tärkeistä kaupungeista, peli toimii vallan hyvin jo kahdella pelaajalla. Peliaikaansa isompi peli.

*

21 At the Gates of Loyang

Kasvikset eivät ole koskaan niin herkullisia kuin Loyangin porteilla. Tämä Uwe Rosenbergin varhainen sadonkorjuupeli vaatii pyörittämään kahta pyörää samaan aikaan: pitäisi saada pellot heilimöimään vihanneksia ja samaan aikaan löytää asiakkaita, jotka haluavat ostaa samoja vihanneksia. Koneistosi kaipaa jatkuvaa kastelua ja lannoittamista alusta loppuun. Loyang tarjoaa luovuudelle tilaa. Parhaita pelihetkiä ovat ne, kun otat asiakkaan vaikket ole varma, pystytkö täyttämään tämän toiveet – ja sitten apulaisilla puljaamalla ja vähän siellä täällä diilaamalla onnistut siinä.

*

20 Otys

Pearl Gamesin logo laatikon kannessa nostaa aina kiinnostukseni. Otys on kustantamon peleistäni ensimmäinen listallani, ja se on heidän melko raskaan kataloginsa kevyemmästä päästä. Kova pähkinä se on silti tämäkin. Pelissä pyörität liutaa sukeltajia, jotka noukkivat meren pohjasta resursseja eri syvyyksistä täyttääkseen toivottuja tikettejä. Sukeltajat nousevat sitten pintaan täydentämään happitankkejaan. Kyseessä on kilpajuoksu, joka on jännittävä loppuun asti.

Otyksen pelaa parhaimmillaan puolessa tunnissa. Aluksi epäilin että sääntöjä on pituuteen nähden liikaakin, mutta kyllä ne ovat kaikki omiaan lisäämään peliin syvyyttä. Hyvin omanlaisensa pulma tämä.

*

19 Village

Klassikkojen klassikko meillä. Harvemmin sitä enää pelataan, mutta laatikko ei lähde mihinkään. Inka ja Markus Brandin Kylässä eletään oman suvun neljä sukupolvea läpi näiden kilpaillessa vauraudesta käsitöin, kirkossa, kylänvaltuustossa ja kauppaa käymällä. Ajallaan vanhojen on kuoltava, ja jos hyvin käy, heille on paikkansa kylän kronikassa. Suositeltavat lisäosat Port ja Inn nostavat pelin monipuoliseksi, laajaksi koko illan elämykseksi.

*

18 The Castles of Burgundy (20th Anniversary)

Eli ”Onks jo mun vuoro onks jo mun vuoro The Board Game”. Uusi painos teki monien rakastamasta The Castles of Burgundysta suositun meilläkin. Nopat ovat ajoittain ällistyttävän turhauttavat, ja välillä mökötyttää, kun asiat eivät tunnu onnistuvan ja tekee turhia virheitä – mutta tällainen tunteilu on myös hyvän pelin merkki, kun sitä seuraa halu kokeilla uudestaan. Hinku päästä tekemään oma vuoro on hyvän pelin merkki varmasti, olkoonkin että tämän hingun taustalla on ajoittain pitkiksi venyvät vuorot ja työmuistin rajallinen kapasiteetti.

Stefan Feldin peleistä olen kokeillut melkein kaikkia. Lisää on tulossa listallakin.

*

17 Clans of Caledonia

Klemens Franz on kuvittanut niin monta hyvää peliä, että miehen kynänjälki kulkee jo suosituksesta. Clans of Caledonia on kuin parempi Terra Mystica. Velvollisuudelta tuntuvan radoilla kiipeämisen sijasta Caledoniassa on elävä markkinatalous (kiehtova mekanismi, jossa haluaisin olla paljon parempi kuin olen), teemana on historiallinen Skotlanti, ja peli toimii kahdellakin pelaajalla. Tavallaan poikkeuksellinen peli listalla, koska toiminnonvalintapaletti on Caledoniassa täysin avoin. Saat vapaasti valita, mitä teet – kunhan rahaa riittää… Monen suosikkipelini yhteinen tekijä kun tuntuu olevan se, että toimintoja rajoitetaan. Rajoitukset ruokkivat luovuutta ja antavat fokusta. Caledonian vapaus tuntuukin huimaavalta, kunnes rahat loppuvat tai kaveri vie haluamasi ruudun tai kontrahtilaatan…

*

16 Obsession

Dan Halligan on lastannut debyyttipelinsä täyteen silkkaa rakkautta. Kickstarter, debyyttipeli ja ”labor of love” ovat termeinä lastattu varoitusmerkeillä. Silti Obsessionin hurmaava teema rohkaisi kokeilemaan, ja hyvä niin. ”Downtown Abbey lautapelinä” tai ”Jane Austen europelaajalle”, Obsessionissa kilpaillaan prestiisistä ja sosiaalisista suhteista 1800-luvun Englannissa. Siinä sivussa pitäisi onnistua parittamaan paikallinen perijä/tär oman suvun lapselle. Mekaniikkakin on uutta luova: työläisesi ovat kartanon palvelijoita, jotka osaavat eri tehtäviä. Työläiset pitää täsmätä vieraisiin (kortteja), jotka pelataan sosiaalisiin tilaisuuksiin (laatoille).  Knoppimainen tehtävä! Hiomattomia kulmia pelissä toki on, mutta ne eivät vie pois lämminhenkisen ainutlaatuisesta eurokokemuksesta.

*

15 Tournay

En tunne isompaa puolen tunnin peliä kuin Tournay. Se latoo puoleen tuntiin saman verran kiperää pähkäiltävää mihin moni peli vaatii tunnin. Kortteja pelataan omaan tauluun ja niiden avaruudellinen ulottuvuus on tärkeää – siis sijainti ruudukossa, naapureihin nähden. Kokeilin Everdelliä äskettäin ja kun sääntökirjassa kerrottiin omia kortteja pelattavan 5×3 ruudukkoon, innostuin – vihdoinko joku käyttää tätä Tournayn korttitaulujuttua. Mutta ei käyttänyt, Tournay seisoo yhä yksin vuoren huipulla kauniina ainutlaatuisuutena.

*

14 Here I Stand

Listan kirkkaasti raskaimmassa pelissä on sääntöjä aivan liikaa, en osaa niitä kuuden vuoden jälkeenkään. Reformaation ajan sodat, politiikka, teologia, tutkimusmatkat, koko 1500-luku on pöydällä aina Henrik VIII:n naimapuuhista Wienin turkkilaispiiritykseen, Wittenbergin teeseistä konkistadoreihin, jotka syödään Amazonasilla. Pelaamme joka vuosi kokonaisen päivän Here I Standia. Se on paras peli, jonka parissa voi viettää kaksitoista tuntia kellarissa. Here I Standilla on oma elämänsä, jossa me saamme käydä yhden päivän vuodessa vierailemassa.

*

13 Firenze

Jaha, tämä pitää varmaan hankkia omaksi. Firenze on Andreas Stedingin tylsältä peruseuron prototyypiltä vaikuttava peli, joka kuitenkin hurmasi jo ensi kerrasta. Hyvin simppeli juttu: kun alat rakentaa tornia, työtä on sitten jatkettava joka vuorolla, tai koko höskä romahtaa. Tämä luo paineen ja jännitteen peliin. Saanko jatkettua? Kannattaisiko aloittaa toinen tai jopa kolmas samanaikainen torniprojekti? Onnistuessaan se olisi huimaa, mutta mitä jos vastustaja nappaakin tuon ainoan kortin, jonka avulla se onnistuu. (Paine on samaa sukua Loyangin asiakkaanruokkimispakolle.) Sulava ja säännöiltään kevyt Firenze olisi hyvä ”seuraava askel” perhepeleistä aikuisempaan.

*

12 Wallenstein

Hahaa, Walle porskuttaa listoilla. Yhä ainutlaatuinen eurosotapeli toimii toimintojen ohjelmoinnilla, ja sehän se tässä onkin niin kuumottavaa ja hauskaa. Miksei ohjelmointiakaan käytetä enemmän? Tai kuutiotornia? Se on ailahtelevainen kaveri, mutta aina riemastuttava silti. Shogun-versiokin on tullut kokeiltua, mutta kyllä Wallensteinin Erzbm Kölnit vievät voiton.

*

11 Rialto

Kas vain, kun Rialto nousi korkealle. Taustalla on sekä menneisyyttä että tulevaisuuden odotuksia, kyseessä kun on Feldin kevyempiä pelejä, johon toivon saavani lähipiiristä peliseuraa pian. Toistaiseksi tämä on erinomainen tunnin euro, aluehallintaa Venetsiassa korteilla, joita lyödään pöytään vähän kuin tikkiä pelaisi. Ukkeleita haluaa saada kartalle, mutta kaikki tulee mutkan takaa: ensin pitää hommata ukkeleita, mutta rahaakin tarvitsee, että voi käyttää rakennusten voimakkaita kykyjä, ja niitä pitäisi ensin rakentaa, eikä dogen suosiosta voi tippua… Taistelut pitää valita. Kaksinpeli toimii, mutta peli loistaa monella.

*

10 Santiago

Listaus ei ole tuottanut minulle suuria yllätyksiä tähän asti. Ehkäpä tämän suorastaan karun näköisen vanhan huutokauppapelin nousu top kymppiin on sitten sellainen? Mutta Santiago ansaitsee rakkautta. Parempaa viiden pelaajan huutokauppaa en tiedä: suorastaan minimaalisilla säännöillä syntyy aivan herkullisen kuumottava sota kastelukanavista, jotka ovat pavuille ja perunoille elinehto tropiikin paahtavan auringon alla. Lahjontaa. Sitähän tämä on, ei pelkkää huutokauppaa…

*

9 Forum Trajanum

Olenko yhä alkuihastunut Forumiin? Onko se top kympissä myöhemminkin? Vaikea sanoa, nyt se on täällä oikeilla kohdilla. Feldin raskain peli, josta kirjoitin äsken pitempään täällä.

*

8 The Oracle of Delphi

Feld tajusi kai itsekin, että nopat ovat Burgundyssa turhauttavia ja vuorot liian pitkiä, ja loi Delfoin oraakkelin. Siinä eletään yhä noppien ehdoilla kuin merimiehet oikukkaan Poseidonin armoilla, mutta noppia on kolme, ne heitetään vuoron lopuksi eikä aluksi, ja käyttöä niille löytyy aina – joka vuorolla saa jotain tuntuvasti aikaan. Delphi on kaunis, ja Feldille poikkeuksellisesti se on kilpajuoksu, ei voittopistepeli. Alkukalustelu on osa nautintoa – pääset luomaan ainutlaatuisen modulaarisen kartan seikkailuillenne.

*

7 The Voyages of Marco Polo

Sotaratsu Marco Polo… Kohta opetan tämän lapsillekin. Aikuisten kesken takana on kymmeniä pelikertoja ja kaikilla lisäosilla, joista tosin Venice on vähän turha, ainakin alle neljällä pelaajalla. Moninpelinä Marco Polo ei minusta ole yhtä kiinnostava kuin kaksin, koska kaksin matkustelu on relevantti strategia ja moninpelinä voitto tuntuisi tulevan vähän tylsemmällä tilaustentäytöllä? Marco Polo II ilmestyi viime vuonna, ja se on kokeilulistalla kyllä. (EDIT: Marco Polo II ei ole yhtä hyvä.)

*

6 Carpe Diem

Feldiä taas, ja taas on tuo pitkä saksalaismies seikkailemassa antiikin Rooman maailmassa. Carpe Diem on näpsäkkä peli, jonka tuntu tulee kahdesta persoonallisesta asiasta: mekanismi, jolla ukkelisi kaappailee laattoja keskuslaudalta omaan kyläänsä, sekä pistekorttien valinta tuntuvat molemmat raikkaan innovatiivisilta. Melko nopea peli, ei raskas ollenkaan, mutta voittoon tarvitaan ehdottomasti etukäteissuunnittelua. Lisää tästäkin löytyy klikkaamalla yo. sinistä hyperlinkkiä.

*

5 Vanuatu

Aijettä, aijettä. Nerokas, kuvankaunis peli. Femme fatale, joka vinkkaa luokseen tropiikin turkooseille vesille… ja palmupuiden takana iskee valaanluupuukon lapaluittesi väliin. Vanuatun toiminnonvalintamekanismi on nerokas, ei sitä voi sen paremmin sanoa. Peli on julma, sillä välillä ukkelisi valuvat hukkaan kuin kuuma hiekka sormien välistä. Toisten haluja pitää ottaa jatkuvasti huomioon, että pystyy luovimaan omille poluilleen niiden välissä. Roolikortit tekevät pelistä vähemmän armottoman, mutta lisäävät eleganttiin peliin turhaan sääntöjä ja peliaikaa.

*

4 In the Year of the Dragon

Lohikäärmeen vuonna. Kuumottavin viisinpeli historiassa?  Tämä on Rumble in the Jungle lautapelinä: turpaan tulee kymmenen kuukautta, mutta noin vain parhaiten köysissä roikkuva teräsleuka pystyy sen lopulta tyrmäämään.

*

3 De Vulgari Eloquentia

Tai Deluxe Edition, kuten tätä viime vuoden uutta painosta De Vulgari Eloquentiasta kutsutaan. Metallirahat ja aavistuksen kehittyneet tuotantoarvot nostavat tämän täysin ainutlaatuisen pelin nyt kärkikolmikkoon. Pelissä on ainakin neljä eri strategiaa, kun voit tähdätä voittoon kauppiaana, munkkina, kardinaalina tai paavina. Vuorovaikutus on salavihkaista sorttia: periaatteessa kukin matkailee renessanssi-Italiassa yksin kehittämässä italian kirjakieltä, mutta muiden roolit pitää osata ennakoida ja pelata heitä vastaan. Sitten on tietysti kilpailu merkkihenkilöiden suosiosta (ts. kuutioiden nappailusta) ja arvokkaista käsikirjoitusfragmenteista. Olen päässyt vain kerran pelaamaan tätä moninpelinä, jolloin se on parhaimmillaan, mutta kahdellekin DVE tarjoaa erittäin persoonallisen kokemuksen.

*

2 Bruxelles 1893

Jos Belgia hukkuisi Atlanttiin, voisimme muistaa kiitollisina sen panoksia maailmalle. Belgia antoi meille Mercatorin kartat ja Jean-Claude van Dammen. Belgia antoi meille Rubensin ja Hergén kuvataiteen, ja Belgia antoi meille Bruxelles 1893:n.

Kiitos Belgia. Maailman paras työläistenasettelupeli on pienelle kansakunnalle hyvä saavutus. Bruxellesin suuruus nousee esiin moninpelissä, joka avaa kilpistrategiankin tehokkaaksi. Työläisesi osallistuvat ruudunvaltauksen lisäksi samalla huutokauppaan korteista sekä aluehallintakisaan kilvistä. Ihana peli.

*

1 Troyes

Seuraavan kerran kun teen tämän listan, minun pitää varmaan muuttaa listauskriteerejä. Ehkä teen jonkinlaisen ”mikä huvittaa juuri nyt” -listan, sillä se saattaa olla ainoa keino tuoda listan kärkeen vaihtelua. En nimittäin ikinä luopuisi omasta kopiostani Troyesia, jonka vaimo osti minulle geekmarketista syntymäpäiväkseni 2016 – ensimmäisenä lautapelilahjanani. Ja sitten peli osoittautui vielä paremmaksi kuin uskalsin toivoakaan. Alexandre Rochen keskiaikaista tyyliä jäljittelevä kuvitus on peliin täydellinen. (Roche esiintyy muuten tällä listalla taajaan.) Olen pelannut tätä puolensataa peliä, ja vaikka peli harvemmin enää nousee pöydälle, se on yhä kuningas.

---

Tällaiselta näytti kesäkuussa 2020 suosikkistrategiapelien listani, joka lopettaa suosikkilistani. Näkyykö listalla omia lemmikkejä?