Hiihtolomamme TOP 5 pelit – oletko kuullutkaan näistä perhehiteistä?

Jätä kommentti

26.2.2020 Kirjoittanut JK

Ah, loma, Lappi ja lunta, siitä ei helmikuu paljon parane. Mutta asiaan eli lautapeleihin. Nämä olivat hiihtolomamme pelit. Eivät ainoat, mutta ne pelit, jotka löivät leimansa lomaamme, ne joita tulemme jälkeenpäin muistelemaan ”tätähän me pelattiin silloin Muoniossa…”

5. Candy Chaser

Ennen matkaani kävin Lautapelit.fissä nappaamaan mukaani mukaani muutaman korttipelin. Candy Chaser oli yksi niistä, ja puhdas heräteostos. Peli on Machi Koron suunnittelijan Masao Suga[r]numan pikkuruinen salaidentiteettipeli. Pelaajat nostavat karkkinsa arvoa ”karkkien mustassa pörssissä”, mutta koettavat varoa paljastumasta, mitä karkkia edustavat. Siinäpä pelin dilemma.

Oikeastaan Candy Chaser on kuin paras lastenpeli, Kilpikonnakisa. Tämä vain toimii nopanheitoilla korttien sijasta. Kädenhallinta on korvattu nopalla, jonka tulokset lisäävät tai vähentävät valitsemasi makeisen arvoa. Makeisten arvon ”kilpajuoksu” loppuu, kun joku ehtii ”maaliin” asti eli nousee huippuun. Mutta tässä ei vielä kaikki. Siinä missä Kilpparikisassa on haitallista, että joku pelin aikana arvaa, mitä väriä pelaat, Karkinjahtaajassa se on tuhoisaa. Pelin lopussa kukin saa halutessaan arvata toisten henkilöllisyyttä, ja jos sinut arvataan oikein, tiput pois palkinnonjaosta. (Jos arvaat väärin, sinä itse tiput.)

CC kestää viisi minuuttia. Koetat pitää mielessä, mitä karkkeja muut nostavat arvossaan, ja lopussa sinulla joskus on vahva arvaus toisten henkilöllisyydestä, joskus ei. Koko homma on aika harmitonta hauskaa, ja vaikka meidän kokoelmassa tämä onkin vähän turhan lähellä Kilpikonnakisaa, sitä pelattiin lasten kanssa heti ensi kerralla neljä kertaa putkeen. Lopulta sen kuitenkin syrjäytti tämän listan ykköspeli, mutta sinne on vielä matkaa.

4. Rudi Racer

Vahaliina oli talon kalustoa.

Nelivuotiaille ei ole helppoa tehdä hyviä pelejä. Reinhard Staupe taitaa olla alan konkareita, eikä tämä kilpajuoksu (kirjaimellisesti) huono yritys olekaan. Rudi Racer (Alle Gegen Rudi) on yhteistyöpeli. Koira, karhu ja siili juoksevat Rudi-gerbiiliä vastaan kilpaa. Eläimiä ohjaa keinoäly: kaksi noppaa, jotka kertovat, milloin ne pääsevät liikkumaan. Rudi liikkuu useimmiten, mutta koira ja karhu taas liikkuvat kovempaa. Pelissä on päätös noin joka kuudennella vuorolla: silloin kun heitetään tuplasiilit. Silloin päästään yhteistyössä valitsemaan, ketä kolmesta eläinkaveruksesta liikutetaan. Noin muuten ja yleensä ottaen kaikki toimii automaatilla.

Mutta on se silti lapsista hauskaa, ainakin hetken. Yllättävän jännittäviä irtiottoja ja kiinnijuoksuja pelissä näkee, eikä kisa ole ratkaistu ennen maaliviivaa. Rudi Racer sopii nelivuotiaan, ehkäpä jo kolmivuotiaan kanssa ja tulee pienessä korttipeliboksissa ja kympin hinnalla, joten ei mikään hullu valinta lastenpeliksi matkalle.

 

3. Cheeky Monkey

Cheeky Monkey tulee laatikossa, mutta itse peli on vain pussi ja läjä eläinkiekkoja.

Reiner Knizian lastenpelejä tässä taas. ”Apinapeli” on melko puhdas onnenkoettelupeli. Vedät pussista eläinkiekkoja kunnes lopetat suosiolla taikka vedät toisen kappaleen samaa eläintä – tällöin menetät kaikki vetämäsi kiekot. Ja jos vedät pussista esimerkiksi seepran, saat varastaa muiden pelaajien eläinkiekkopinon päältä näiden seeprat. Apinoita, noita pelin nimikkoeläimiä, voi kaiken lisäksi vaihtaa toisten kiekkoihin.

Kiekot vaihtavat omistajaa hyvinkin nopeasti. Rouva Fortuna ottaa ja antaa. Apinapeli on aika huoletonta napsintaa. Se opettaa lasta ja aikuista hyväksymään tekojensa seuraukset. Mitäs läksit niin, pitikö vielä kerran kurottaa sinne pussiin… On hienoa seurata nelivuotiaan iloa, kun hän pääsee napsimaan kaivatut mursut muiden edestä, tai kuinka tyynesti hän hyväksyy tuplahyeenansa ja menettää kaiken. Eipä tässä sen kummempaa, mutta viiden, kuudenkin hengen porukalle sopivana ja jo nelivuotiaan kanssa onnistuvana pelinä Apinapeli on hyvä omistaa.

 

2. The Lost Expedition

Kokoelmastamme puuttui aikuisten yhteistyöpelejä. Kadonnut retkikunta on niistä hyvämaineisimpia (ks. esim Lunkistin hauska arvio), joten nappasin pelin ostokoriin ja pakkasin Lappiin mukaan.

Pelissä koetetaan selvitä ”Z:aan”, El Doradon kadonneeseen kaupunkiin Amazonin sademetsän keskellä. Nämä tutkimusmatkailijat vain ovat melkoisia amatöörejä. Viidakkoon lähdetään repussa kahden päivän eväät ja paukkuraudassa kolme luotia. Vastaan tulee sitten viidakon koko kirjo: on krokotiileja ja iilimatoja sekä erilaisia alkuperäisasukkaita ystävällisestä vihamieliseen. Välillä eksytään, välillä osutaan vanhan hylätyn leirin luokse, josta saattaa löytyä apuakin. Pekareja ampumalla saisi lisää ruokaa (ja hyvät hansikkaat), ellei luoteja ole jo käytetty jaguaarien karkoittamiseen…

Pelin jujuna on se, että kumpikin saa liudan käsikortteja, joiden yksityiskohdista ei saa keskustella (hieno tutkimusmatkailijajoukko tämä – murjottavat teltoissaan ja jupisevat, että ”en varmana kerro niille, että joki on täynnä sähköankeriaita, oppivatpahan olemaan”). Ne pitää kaikki kuitenkin pelata jonoon tapahtumiksi. Jotkin kortit mahdollistavat seuraavien tapahtumien yli hyppäämisen tai korttijonon uudelleen järjestelyn, ja nämä ovat pelin taktinen suola. LE oli yllättävän kevyt ja nopea peli, se kestää puolisen tuntia kahdelta ja tarjoaa aika kivaa pientä pähkäiltävää. Kun vielä kuvituskin on hergémäisyydessään kaunista, tätä tulee pelattua kyllä koto-Espoossakin. Kilpavarianttiakin kokeillaan vielä.

1. Cabo

Tämä oli hiihtolomamme peli 2020. Caboa pelattiin tuntikaupalla mökin rauhallisina iltoina ja aamiaisen jälkeen – ja tähän peli on kuin luotu. Cabo perustuu perinteiseen korttipeliin golf. Pelaajien eteen jaetaan neljä korttia alassuin, ja he saavat kurkistaa niistä kaksi. Kortit kulkevat arvoilla 0 – 13. Tarkoitus on saada omien korttien summa pienemmäksi kuin muilla, eli temaattisesti ”päästä lähemmäksi pakoilevaa yksisarvista Caboa”, temaattisesti. Joten vetelet kortteja pakasta tai poistopakasta ja vaihtelet isompia pienempiin ja kun arvelet, että summasi on pienin, huudat ”Cabo”, jolloin muilla on enää yksi vuoro jäljellä. Korttien summa kirjoitetaan muistiin, ja kun joku ylittää sata pistettä, vähiten pisteitä kerännyt on pelin voittaja.

Juju on, että pakasta voi vetää myös kortteja, joilla saa kurkata omia tai toisten kortteja tai vaihtaa kortin toisten kanssa. Riemastuttavia yllätyksiä on luvassa. Aina on jännittävää tarttua korttipakan päällimmäiseen ja nähdä, tuleeko sieltä kaivattua tavaraa… tai ilahtua, kun joku jättää poistopakkaan sinulle juuri sen kaipaamasi kolmannen kuutosen. Voit nimittäin vaihtaa nyt ne kaikki kerralla pois (kunhan vain muistat, missä ne olivat…)

Nelosta tyrkkää… ottaisinko riskin ja vaihtaisin tämän korttiin, jota en ole edes nähnyt?

Muistielementti ei ollut mielestäni liian rasittava, kunhan järjestelmällisesti painaa mieleensä oman rimpsunsa tai mitä siitä tietää: ”kolme, kahdeksan, x, x…” Pienen muistielementin hyvä puoli on, että se on omiaan luomaan keskittymistä: ellet ole läsnä, tiput kärryiltä. Tämä lisää pelin flow’ta. Lisäksi se saattaa antaa lapsille pienen edun aikuisiin nähden, nuorilla kun on luonnostaan parempi muisti.

Tämän Cabon Toisen edition pari lisäsääntöä mahdollistavat kivasti yllärivaraa: jos joku kerää tarkalleen sata pistettä (mikä ei ole niin mahdotonta kuin kuulostaa), hän tippuu 50:een. Lisäksi voit yrittää ”Kamikazea” keräämällä eteesi neljä suurinta korttia. Tämä itsemurhatemppu tuottaa onnistuessaan muille pelaajille 50 pistettä pahaa. Se on onnistunut peleissämme. Se on hurja temppu.

Ja noin yleisesti ottaen se pieneltä kuulostava sääntö, että voit vaihtaa useamman identtisen kortin yhteen, on paljon merkittävämpi kuin miltä kuulostaa. Se mahdollistaa maagiset temput, kun joku työntää kolme alassuin olevaa korttia eteenpäin ja sanoo:

”Mä vaihdan nää kaikki kuutoset tähän kolmoseen.”

Ja totta tosiaan, hän kääntää ne ja ne ovat kuin ovatkin kolme kuutosta. Ja nyt sillä on niiden tilalla vain kolme pistettä ja tuo viimeinen kortti. Se huutaa varmasti Cabo, ehkä jo ensi vuorolla, nyt tuli kiire…

Pelin eri kortit sekä laatikko. Tämä on Bezier Gamesin Second Edition. Söpö kuvitus vetosi tyttäriin odotetusti.

Veikkaan että saatat jo tuosta kuvauksesta arvata, onko peli makuusi. Cabo ei ole mikään Glory to Rome tai Dominion, pähkäiltävän strateginen korttipeli, joka paiskaa eteesi maailmoja tutkittavaksi. Cabo on vain puhdasta kortinpeluun iloa perheen parissa. Se sai tyttäreni Cabo-kuumeen valtaan, kuumeen, joka on jatkunut loman jälkeenkin ja jonka he ovat tartuttaneet ystäviinsäkin. Se on mahtava tulos pieneltä korttipeliltä.