Top 33 perhepeliäni – marraskuu 2019 edition!

10

20.11.2019 Kirjoittanut JK

Joskus ihminen sentään osaa olla hyödyksi toiselle. Edellinen TOP 25 perhepeliäni -lista joulukuulta 2017 oli kuulemma ollut suureksi avuksi eräälle lauttasaarelaiselle perheenisälle. Tästä ilahtuneena päätin tehdä listan vihdoin uusiksi. Edellisestä on pian kaksi vuotta aikaa, ja paljon pelejä on meillä sen jälkeen pelailtu. Täältä näet edellisen listan pelit. Ne ovat siis yhä hyviä, mutta uudet tuulet aina puhaltelevat, etenkin tällaisten keveiden pelien tapauksessa.

Perhepelin määrittelen tässä yksinkertaisesti peliksi, jota olen pelannut 6 – 10-vuotiaiden lasteni kanssa. Monia näistä on pelattu myös aikuisten seurassa – täältä löytyy siis hyviä valintoja kaikenlaiseen satunnaiseen pelailuun!

Listaus on noin 85%:sti omia mielipiteitäni, mutta kyllähän peliseurankin mielipiteet aina niihin vaikuttavat. Alle eskari-ikäisten lasten kanssa pelattavat pelit jäävät toiseen kertaan. Listalla on ainoastaan pelejä, joita olen pelannut vähintään kahdesti.

Top 33 perhepelit marraskuu 2019

Mahdotonhan näitä on laittaa vastakkain: joku meille tärkeä peli ja sitten uusi houkutteleva uutus, joku välipala, toinen pääruoka… Ottakaa nämä sijoitukset suuntaa-antavina roiskaisuna.

*

33.

Majesty

Hyvien perhepelien vuosi 2018 toi Suomeenkin Splendorin tekijän Marc Andrén uuden kepeän pelin, joka on paljon helpompi, nopeampi ja hauskempi kuin miltä päältäpäin arvasikaan. Keskiaikaiseen kuningaskuntaan värvätään lisää väkeä, joista jokainen olisi hyödyllinen, mutta miten niitä pokerichippipisteitä sitten kaikkein tehokkaimmin saisi, siinä pitääkin ottaa muiden pelaajien toimet huomioon. 3 – 4 pelaajalle nätti perhepeli jostain kahdeksasta ikävuodesta ylöspäin.

*

32.

 

Fertility

Dominolaattoja laitetaan Niilin laaksoon, laatoilla tienataan pieniä resurssipapanoita, joita taas laitetaan oman kaupunginosan kauppoihin, jotta tienataan pisteitä sen seitsemällä tavalla. Kevyt pistesalaatti siis, mutta kymmenvuotias tykästyi kerrasta, joten ei liian vaikea perhepeliksi. Sympaattinen peli, jonka toivoisi kestävän pari kierrosta pitempäänkin.

*

31.

The Quest for El Dorado

Reiner Knizia yllätti toissavuonna pakanrakennuspelillä. Wettlauf nach El Doradossa pelaajat ovat kuin tutkimusmatkailun startup-yrittäjiä: he hankkivat tiimiin lisää ja parempaa väkeä, vähän julkisuutta ja rahoitusta ja ajoittain potkivat kalkkeutuneita perustajia pois tehokkaamman nuoren veren tieltä. Kartta on harmillisen abstrakti, tästä olisi saanut helposti upean pelin satsaamalla kuvitukseen, mutta sentään kartta on modulaarinen, eli pelikenttää on varaa muunnella. Purppuranväristen eli kädenhallintaa parantavien korttien merkitys kannattaa opettaa lapsille, jos haluaa heidän pärjäävän. Jokin viimeinen säväys, jokin je ne sais quoi tästä vain on jäänyt puuttumaan korkeimmasta kärjestä. Ehkäpä se tulisi lisäosassa? Heroes and Hexes on jäänyt testaamatta, seuraava, Temple-jotakin, on tarkkailussa. Tai onkohan tuleva painos Vincent Dutrait’n kuvituksella seikkailullisempi? Joka tapauksessa tämä on parhaita tietämiäni entry level -pakanrakennuspelejä. Toimii kahdella, mutta hauskinta porukalla.

*

30.

Älä käännä päätäsi ylösalaisin, ellet halua nähdä spoilereita.

Harry Potter: Hogwarts Battle

Se kestää aivan liian pitkään, joten pääsee pöydälle ehkä pari kertaa vuodessa. Mutta Tylypahkan taistelut opettaa, mikä tekee korttipeleistä hauskaa: se kun jokaikisen kortin kääntäminen luo jännitettä. Älä tule paha kortti, tule hyvä kortti. Ja tämä pätee niin pahiskortteihin, pimeyden voimiin, oman käden kortteihin ja kaupassa tarjolle tuleviin kortteihin. Jatkuvasti jännittää siis nähdä, mitä seuraavaksi tulee. Halpa hupi, mutta hyvin tehokas. Viimeksi olemme pelanneet Game 6:sta, eli yhtä pakettia vaille täyttä peliä, siinä peliaika pysyy alle kahden tunnin. Ei huippuunsa strateginen peli, mutta perhepelihän tämä on. Teema ei ole minulle tekijä suuntaan eikä toiseen, mutta jos itse olet Potter-fani, tämä on aika must. Koko Potter-maailma on mukana, kuulemma.

*

29.

Roope Ankka ja Junttapurin maharadza kilpailevat obeliskien pystyttämisessä.

Imhotep

Phil Walker-Harding tekee paljon kelpo perhepelejä, joista katso esim. Sushi Go!, Cacao, Bärenpark. Imhotep on tällä hetkellä suosikkini. Se on nokkela ja tepsivä perhepeli 3 – 4 pelaajalle. Taktisesti pitää olla hyvin tarkkana, että omat kuutiot päätyvät parhaisiin paikkoihin – pitää päästä rakentamaan tilanteita, joissa toiset haluavat auttaa sinua – mutta Philille tyypillisesti erilaisia kevytstrategioitakin on tarjolla – esim. torikorttien muodossa. Jättikuutioissa on oma taktiilinen ilonsa. Tähän olisi lisäosakin sekä myös kehuttu Imhotep: Das Duel -versio, mutta siitä taas ne puukuutiot puuttuvat…

*

28.

Kuinka monta näistä peleistä tunnistat heti kuvasta?

Flash Point: Fire Rescue

Palomiespeliin meillä on lisäosiakin, mutta ei se ole enää päässyt pöydälle männävuosien tahtiin. Silti äskettäinen peli 2nd Story -lisäosan kanssa oli niin mukava kokemus, että peli mahtuu yhä suosikkien listalle. Palomiehet juoksevat talossa sammuttelemassa liekkejä ja kantamassa uhreja ulos. Tarjolla on paljon kyvyiltään erilaisia palomiehiä ja lisäosien myötä rakennus-pelilautoja. Monesti valinnat ovat selviöitä, ja tuurihan tässä liekkejä johtaa, mutta kyllä se vain perhepeliksi on yhä onnistunut.
Se 2nd Story lisää mm. kaksikerroksiset rakennukset ja tikkaat ja on toiminut meillä paljon paremmin kuin Urban Structures. Teeman perusteella palomiespeli toiminee pojan kanssa lähitulevaisuudessa.

*

27.

Harry Potter: Hogwarts Battle – Defense Against the Dark Arts

Uusi kaksintaisteluversio Tylypahkan taisteluista kestää puolisen tuntia, korkeintaan kolme varttia, jos ottelu on hyvin tasainen. Nyt siis kaksi pelaajaa rakentaa pakkojaan ja koettaa tyrmätä toisensa kolme kertaa. Toimiva, täysin itsenäinen sovellus jättikokoisesta emopelistä. Pakkaa on tässäkin kiva rakentaa täyteen loitsuja, kavereita ja taikaesineitä. Jos olet Potter-fani, tämäkin saattaa olla must. Jompikumpi näistä Potter-peleistä ainakin.

*

26.

 

Alhambra

Alhambra-parkaa ei ole meillä pelattu pitkiin aikoihin, mutta en ole sitä myymässäkään, sen verran sympaattinen kepeä perhepeli tämä palatsinrakentelu on. Alhambrassa on se jokin, joka saa ensikertalaisten silmissä välähtämään heidän tajutessaan pelin. Nosta rahaa tai osta laattoja omaan palatsiin. Ja älä unohda muuria! Peliä voi pelata vähän turhankin autopilotilla (ota rahaa, ellet saa tasarahalla laattaa, jossa tapauksessa osta laatta), mutta se ei taida kuitenkaan olla viisasta, sillä palatsityyppien enemmistöjä tässä kuitenkin tavoitellaan – ei vain halvinta diiliä. Käytännössä Alhambra on peli kolmelle tai neljälle pelaajalle jostain kahdeksasta vuodesta eteenpäin.

*

25.

Copenhagen

Kööpenhamina on hyvin alhambramainen mutta aivan tuore perhepeli, jossa rakennellaan palatsin sijasta nyt taloille julkisivuja tetrispaloista. Ja se on myös alhambramaisen helppo opettaa: otat kortteja tai maksat kortteja ottaaksesi laattoja – ja sitten on ne pienet lisäsäännöt, jotka mukavaa kyllä voi opettaa vasta paria kierrosta myöhemmin. Näitä pelejä, jotka näyttävät ehkä vähän kuivakkailta, mutta jännitystä piisaa kun pääsee pelaamaan – ei vähintään kilpajuoksulopetuksen takia. Hyvä Pelaajien valinta -voittaja Perhesarjassa 2019.

*

24.

Diamant

Puhtaana onnenkoettelupelinä tämä on hirveän hauska ja tarjonnut paljon iloa. Uusin, kuvassa näkybä Iellon julkaisema painos on nätti, mutta sen ongelma on reliikkikortit. Ne ovat nähdäkseni vähän turha lisäsääntörönsy, mutta ei niitä poiskaan jaksa ottaa, koska sitten pitäisi ehkä poistaa jokin vaarakorttikin, sillä meneekö muuten tasapaino? Oikeastaan yksi vaarakorttisetti kannattaisi varmaan muutenkin poistaa, sillä välillä luolat romahtavat heti sisään astuessa… Mutta tämä on näitä pelejä, joissa sääntöjen opettamiseen menee kymmenen sekuntia ja kaikilla on hauskaa.

Jos haluaa onnenkoettelupeliin lisänokkeluutta ja haastetta, laittaa mieleen Welcome to the Dungeon.

*

23.

Iellon julkaiseman For Salen kuvitusta.

For Sale

vai High Society, nämä taitavat olla ikuisuuskysymyksiä mitä huutokauppafillerien klassikoihin tulee. Oma valintani on helppo: For Sale riittää. Tämän oppii minuutissa ja nauttii heti ensi kierroksista, silti päätökset aina kimurantteja. Kaksi eri vaihetta tuovat omat säväyksensä peliin. Tämä 3 – 6:lle ja Lost Cities:Rivals 2 – 4:lle pelaajalle – vieläkö tarvitaan muita huutokauppakorttifillereitä? Kertokaa te, hyvät lukijat. (Felicity: The Cat in the Sack oli vähän turhan vaikea opettaa ja vaatii vähintään 4 pelaajaa.)

*

22.

 

Fuji Flush

Kuka pääsee korteistaan eroon ekana? Usein se, joka on osannut tehdä oikeissa kohdissa yhteistyötä muiden kanssa. Fuji Flushissa on hienoja hetkiä, kun rakennatte yhdessä korteistanne voimakkaan potin – ja kun pääset läväyttämään jättikortilla muiden potin pöntöstä alas. Tämä on täydellinen vartin höyhenen kevyt peli johon mahtuu, ei, tarvitaan mukaan niin pienet lapset kuin isovanhemmatkin että saadaan se 5 – 8 pelaajaa.

Tässä höyhensarjassa Reiner Knizian L.A.M.A. tai Leo Colovinin Sipulipeli ovat myös hyviä valintoja, jos pelaajia on vain 3 – 5.

*

21.

Agricola: The Family Game

Listan suurin pudokas? Lapset menettivät alkuinnostuksen jälkeen kiinnostuksensa Perhe-Agricolaan, kun tajusivat, että isin voittamiseen pitäisi tehdä muutakin kuin kerätä söpöjä eläimiä. Jännä peli tämä – pienten lasten kanssa pelailuun se on liian strateginen merkityksessä ’pitkän tähtäimen suunnitelmia tarvitseva’. Lapset oppivat sen kyllä, mutta itse peli tuntuu harrastajapeliltä. Tulee mieleen My Little Scythe, toinen harrastajapelistä koko perheelle kevennetty peli. MLS on ihan kelpo peli, mutta ehkä kuitenkin pelaisin mieluummin rehellistä, epähäsläistä perhepeliä.

*

20.

Kilpikonnakisa

Knizian salaidentiteettinen kilpajuoksukorttipeli ei katoa mihinkään. Edelleen paras ”ensimmäinen oikea peli”, heti kun lapsesi täyttää viisi vuotta. Tosin 4½-vuotiaskin oppi sen nyt. Hän pelaa kortteja täysin satunnaisesti, mutta taitavasti ja ylpeästi osaa olla paljastamatta omaa väriään. Ei silti voita kovin usein, mutta on mukana.

*

19.

Scotland Yard

Olisiko tämä 1980-luvun paras perhepeli? Ainakin meidän perheessä piilosilla olo Lontoossa toimii edelleen. Pakenijan rooli on jännittävin, mutta vain karvan verran, sillä myös yhdessä etsiminen ja organisointi tempaa mukaansa. ”Se meni bussilla, eli se on mennyt joko tonne tai tonne… Ei se tonne varmaan menis, eli mee sä tota kautta ja mä kierrän puiston.” Ja niitä lippuja pitää muistaa tarkkailla, muuten juutut jonnekin pikkukujalle lompakko tyhjänä, pelkkä hyödytön metrokortti kädessä.

*

18.

Elfenland

Alan Moonin esi-Menolipussa haltiat matkustelevat hienolla, isolla fantasiakartalla. Kortit ja reittilaatat pitää koordinoida kädessä tavalla, joka muistuttaa ohjelmointia. Onneksi toiset pelaajat menevät kuitenkin sotkemaan liian tiukkaa koodausta tulemalla samoille reiteille – etenkin jos pelaajia on se optimimäärä, 4 (toimivat 3 ja 5 nekin). Estelaattoja emme ole käyttäneet turhan kiusaatekevinä, salaiset määränpäätavoitekortit taas ovat hyvä lisä yllättävyydessäänkin. Tämä ei ole listan helpoin peli, paljon pitää päässä yhteen sovittaa, mutta olen ylpeä että se on kuitenkin onnistunut jo kahdeksanvuotiaan kanssa.

*

17.

Treasure Island

Kaunis seikkailu aarresaarella on illanviettotapahtuma eikä vain pikainen peli. Tämä saattaa olla tulevaisuudessa listalla korkeammalla, mutta vain muutaman hajasijoitetun pelikerran perusteella laitetaan heti vähintään suosikkien keskipaikkeille. Vincent Dutrait’n upealle kartalle piirrellään tussilla ja harpilla vihjeitä aarteen olinpaikasta, ja lopuksi sinne juostaan kilpaa… Pelaajien ikä voisi mielellään olla kaksinumeroinen, mutta on tämä ollut hauskaa pelikokeneesta 8-vuotiaastakin. Vihjekorttien kieliriippuvuus käytännössä ikävä kyllä pakottaa aikuisen toimimaan Pitkä John Silverinä, mikä saattaa olla se jännittävin rooli. Hän piilottaa aarteen ja antaa muille vihjeitä – mahdollisimman tehottomia vihjeitä, koska haluaa itse vapautua vankilasta ja rientää kaivamaan kultadubloonat maasta.

*

16.

 

No Thanks!

Ehkä kaikista simppelein peli koko tällä listalla, mutta toimii kuin teollisuusimuri. Ota paha kortti tai maksa yksi raha: tähän helppoon valintaan on Thorstein Gimmler saanut luotua niin herkullista jännitettä, että se on hatunnoston arvoinen temppu. Kuuluu joka kokoelmaan. Opettaa viidessä sekunnissa, viihdyttää viisitoista minuuttia jokaista aina.

*

15.

Lost Cities: Rivalsia aikuisseurassa.

Lost Cities: Rivals

Reiner Kniziaa tältä listalta löytyy runsaasti. Mies onkin perhepelien mestari, ainakin jos tarkoitetaan kykyä tehdä vähillä säännöillä syvällisiä pelejä. Sääntö-syvyys-suhde on tohtorilla hallussa. Rivals on Kadonneet kaupungit -kaksinpelistä muokattu, ja toimii huutokaupalla. Vuorollaan pelaaja nostaa lisäkortin pottiin tai aloittaa huutokaupan koko potista. Korteilla tehdään sitten tutkimusmatkoja. Pirullisen kimurantteja tilanteita tarjolla aina; aina vähän ärsyttää. Minun mielestäni sillä hyvällä tavalla, kuten sijoituksesta voi päätellä.

*

14.

Karuba

Nelisenkymmentä peliä takana, mutta vieläkin Karuba porskuttaa suosikkilistoilla. Aika ihmeellinen saavutus, mutta on tämä bingopeli ihmeellisen koukuttavakin. Kukin rakentaa yksikseen omia polkujaan läpi viidakon, mutta jännitettä luo kilpajuoksu temppeleille. Karuba Junioria pelasimmekin jo nelivuotiaan kanssa, mutta tähän tai Karuba: Das Kartenspieliin pitää kasvaa vielä muutama vuosi.

*

13.

Colt Express

Hauskan kaoottinen ohjelmoitu junanryöstö 3D-junassa. Junaryöstöpeli on uponnut niin lapsiin kuin vanhempiin, eikä toisten ampuminenkaan ole kenenkään mieltä meillä pahoittanut. Lisäosiakin meillä on jo kaksi, joskaan jälkimmäisestä ei ole kokeiltu vielä kuin uutta akrobaattihahmoa. Harvemmin nykyään pöydällä, mutta tästä ei luovuta. On ilo nähdä riemastus ihmisten kasvoilla, kun he pelaavat ensimmäistä kierrostaan Colt Expressiä. ”Hei mun piti mennä– mut nyt– aaarrh!” 

*

12.

Burgle Bros

on ollut suosikkiyhteistyölautapelimme kesällä ja vienyt tämän painoluokan mestaruustittelin Flash Pointilta. Kuva näyttää kieltämättä häsläiseltä, mutta peli ei ole liian vaikea kahdeksanvuotiaillekaan, koska toimista keskustellaan kaikkien kanssa eikä salaista tietoa ole. Pelaajat ovat siis mestarivarkaita, jotka lähtevät ryöstämään huippuvartioitua pankkia, ja siihen tarvitaan kunkin voron erikoiskykyjä, nokkelaa reitinsuunnittelua ja vähän onnea vartijoiden kanssa. Mielikuvitus muuttaa abstraktin näköisen laattakartan pelin aikana kuin ihmeen kaupalla ihan oikeaksi pankiksi. Tyylikkään näköisen Burglen ongelma on sen kesto: peli saattaa kestää parikin tuntia, mikä tekee pelaamisesta harvinaista. Niinpä peli meni vaihtoon, kun tuin joukkorahoituksessa sen jatko-osan Burgle Bros 2: Casino Caper, jonka pitäisi olla nopeampi. Sitä kovasti odotellaan jo!

*

11.

Eight Minute Empire: Legends

Edelleen ainoa ja ehdoton suosikkini Ryan Laukatin peleistä. Tuntuu lihaisammalta kuin se reilu vartti, jonka tämän pelaamiseen menee. Harmillisesti pidän tästä paljon enemmän kuin ne muut tyypit, jotka samassa osoitteessa kanssani asuvat. Alueita pitäisi ottaa haltuun kauniilla fantasiakartoilla värväämällä rivistä kortteja. Lukuisia laatikossa tulevia lisälaattoja ei tule juuri tarvittua.

*

10.

Blue Lagoon

Reiner Knizian kaunis trooppinen pistesalaatti. Runsas pisteiden yhteenlaskeminen pelin puolivälissä ja pelin lopussa on tämän ainoa miinus, mutta toisaalta juuri se mahdollistaa monipuoliset ”strategiat” ja sen, ettei toisten tilannetta pysty heti päältä lukemaan. Ja toisia pitää ehdottomasti pitää silmällä: kartan hallinta on tärkeä osa peliä ja blokkailua tulee välillä harrastaa. Jännitettä siis piisaa ja flow on erinomainen. Vuorot vain viuhuvat läpi, kun laatat napsahtelevat hypnoottisesti pöytään.

*

9.

Forbidden City

Jälleen Kniziaa. Tämä nokkela laattainasettelupeli on korvannut tarpeen pelata Carcassonnea tai monia muitakaan laatoituksia. Värimaailmaltaan ”Kielletty kaupunki” ei ole yhtä raikas, mutta minulle – ja meille – hyvin mieluisa perhepeli 3 – 4 pelaajalle. Kniziamaisen nokkela jippo, joka Kielletyssä kaupungissa on tajuttava: olennaista ei olekaan se huoneiden koko, vaan niiden sijainti. Location, location, location. Virkamiestemme on pakko päästä lähelle vallan saleja!

*

8.

San Marco

Menin opettamaan tämän lapsille. Onnistuihan se. He eivät olleet hulluna aluehallintasotaan, mutta itse pidän tästä klassikosta tavattomasti. Kakunjakomekanismi tuottaa kiperiä valintoja! San Marcossa yksi pelaajista vuorollaan jakaa läjän erilaisia kortteja kolmeen pottiin haluamallaan tavalla, ja ottaa itse viimeiseksi jääneen potin. Kortit tuovat ukkeleita Venetsian kaupunginosiin tai häätävät heitä, rakentavat siltoja ja aiheuttavat kapinoita. Näin vanhaksi peliksi myös erityisen kaunis katsella. Tämä on muuten kolmas Alan R. Moonin suunnittelema peli tällä listalla. Miehen kuuluisin peli, Menolippu, ei ole hullumpi sekään. Vain Moon siis edes hätyyttelee Reiner Kniziaa perhepelisarjan kuninkaan tittelistä.

*

7.

 

The Mind

Kesän 2018 ikimuistoinen peli. Tätä pelattiin kaikilla kokoonpanoilla viime vuonna, nykyään harvemmin. Vaimon kanssa kahdestaan pääsimme jo aika taitaviksi: sokkomoodilla yhdeksännelle levelille. Se jos mikä on maagista. ”Epäpeli” The Mind on harjoitus toisten lukemisessa. Pelaajat koettavat pöydätä käsikorttinsa yhteistyössä numerojärjestyksessä. Mutta sanaakaan ei saa sanoa, vihjettäkään ei saa antaa. Kuka haluaa pelata korttinsa seuraavaksi? Eikö kukaan? Olisiko siis minun vuoroni?

*

6.

Best Treehouse Ever

Puumajapeli! Viime listan ykkönen, kesän 2016 turborotaatiohitti. Kortit kiertävät kädestä käteen, ja niistä napataan aina se paras huone omaan puumajaan. Puun pitää pysyä tasapainossa ja toisten rakenteita tarkkailla. Alkaa helposti, mutta muuttuu aina jännittäväksi ja hauskaksi. Nyt kun olen spelannut tätä lähemmäs sata jakoa, alkavat pelikerrat jo pikkuhiljaa painaa. Erityispaikka meidän perheen sydämessä tällä silti aina on. Lisäosa Forest of Fun lisäisi rutkasti huoneita puumajaan ja lisäsääntöjä, mutta… eipä ole ollut tarvetta. Peruspeli on valmis ja nappisuoritus jo sellaisenaan. 3 – 4 pelaajalle jostain kuudesta ikävuodesta eteenpäin.

*

5.

Linko!

Ilvespeli pitää hoksata ensin. Siinä on hei vuokaavio. Kun näin kevyessä korttipelissä on vuokaavio, se tarkoittaa, että jonkin pitää kliksahtaa päässä ennen kuin sen sisälle pääsee. Kortteja pöydätään pisteiksi, mutta siitähän muut saattavat niitä napata omaan käyttöönsä… Haluanko ehkä jopa, että he vievät korttini…? Ja ei kai kukaan ole lopettamassa erää ennen kuin olen valmis? Kun Linko!n tai alkuperäiskielellä Abluxxenin hoksaa, siitä tulee aika täydellinen mökkikorttipeli, jota jaetaan aina yksi erä lisää.

*

4.

Las Vegas

 

Heitä noppia ja sijoita ne johonkin kuudesta kasinosta. Koetatko satsata yhteen kasinoon vai kokeilla haulikkotaktiikalla onneasi vähän joka puolella? Eniten noppia kierroksen lopussa voittaa kasinon isoimman setelin. Noppaenemmistöilyn jippo on se aina yhtä riemastuttava sääntö, että tasapelin tekijät mitätöivät toisensa ja niinpä joku saattaa hiipiä seteleille kaukaa perästä yhdellä ainoalla noppasellaan. Las Vegas on kyllä aika täydellinen koko perheen noppapeli ehkä jo viisivuotiaasta ylöspäin.  Rüdiger Dornin toinen perhehitti tällä listalla.

*

3.

Matryoshka

Onkohan Matrioska aliarvostettu, koska se on väärinymmärretty? Peli vaikuttaa simppeliltä setinkeräyspelitä, ja itsekin vasta muutaman jaon jälkeen ymmärsin, kuinka paljon enemmän tässä on kyse toisten pelaajien pelaamisesta: kaupankäynnistä, mielen teoriasta, bluffauksesta, päättelystä. Suunnittelija Sergio Halaban tunnetaankin bluffauspeli Sheriff of Nottinghamista.

Maatuskanukkeja kerätään ja vaihdellaan toisten kanssa. Olennaista menestykseen on osata pivotoida kesken kaiken, siis vaihtaa mitä sarjaa keräät. Kas vain, keltaista ei kukaan kerääkään, sitä olisi siis varmasti tarjolla. Mutta kuinka paljon minun kannattaa oikeista haluistani muille viestittää? Eivät sitten vaihdakaan… Paljon peliä on pakattu tähän korttipakkaan, enkä ole parinkymmenen jaon jälkeen yhtään vähemmän innoissani. 3 – 5 pelaajaa noin 7 v. ylöspäin, paras neljällä.

2.

Azul: Stained Glass of Sintra

Tämä yllätti itsenikin. Perus-Azul on kiva peli, joka olisi mahtunut jonnekin päin tätä listaakin, ellei Sintra olisi tullut ja vienyt sydäntämme. Sintran pari lisäsääntöä palkitsevat vastaavasti syvemmällä kokemuksella. Kaksi eri pisteytystapaa, joista kumpikin on kiinnostava. Kuvissa tylsiltä näyttävät ”viinikumilaatat” ovat livenä taktiilisesti kiinnostavampia kuoppineen ja kaiverruksineen.  Tämä peli on ”hiljainen tappaja” – se näyttää kuivalta, mutta kun pääsee vauhtiin, se on ällistyttävän mukaansa tempaava ja koukuttava. Tuntuu palkitsevalta poistella lasiliuskoja kuin aamukamman piikkejä. Upea peli, joka on enemmän kuin osiensa summa. Chapeau, Michael Kiesling.

*

1.

Kolminpeli Claimia.

Claim + Claim 2 + Claim Reinforcements

Vuonna 2017 tuli Claim, hauska kahden hengen tikkipeli, jossa erilaiset fantasiarodut kilpailevat tikkimaan herruudesta. Claimia pelataan kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen ensimmäisellä kierroksella voitetuilla korteilla. Eniten fantasiarotuja eli ’maita’ kerännyt pelaaja voittaa. Sitten 2018 Claimille tuli itsenäinen jatko-osa Claim 2, joka paitsi lisäsi viisi uutta maata kukin omine sääntöineen, mahdollisti pelin pelaamisen kolminpelinä ja nelinpelinä. Jälkimmäistä en ole kokeillut vielä, mutta kaksistaan ja kolmistaan tätä on lasten kanssa tahkottu harva se ilta tänä vuonna ennen nukkumaan menoa.

Ja sitten lokakuun Essen Spiel -messut toivat peliin kolme uutta Reinforcements-lisäosaa ja näiden kanssa myytiin vielä pari promomaata. Ja neopreeninen pelimatto. Ja kilo Keuruun lakritsia kaupan päälle. Ei oikeasti. Mutta oikeasti pelissä on nyt siis hulppeat 26 erilaista maata, joita voi kuhunkin peliin yhdistellä erilaisiksi peleiksi käytännössä maailman loppuun asti. Siis vähän kuin Dale of Merchants mutta ilman tekstiä, eli sopii lasten kanssa pelattavaksi.

Kaiken lisäksi valtaosa Claimin maista on hirveän hauskoja ja muuttavat perustikkipelin sääntöjä äkkiväärillä tavoilla omaleimaisiksi valinnoikseen. Basiliskilla voit syödä toisten kortteja. Peikot voivat nostaa seuraavan tikin panosta yhdellä lisäkortilla. Jättiläiset tallovat tonttuja. Näkijällä voi kurkata pakan päällimmäisen kortin. Kykloopit voittaa se pelaaja, joilla on niitä vähiten. Etkö halua voittaa tarjolla olevaa korttia? Pelaa haamu, jonka voit ottaa takaisin käteesi. Druidit lisäävät seuraavan korttisi arvoa, mutta vain jos häviät (he muuttuvat nolostuessaan karhuksi). Ja niin edelleen.

Kaksinpeli menossa pelimatolla. Sivussa odottaa lisää maita seuraavaa peliä varten.

Yhden kaksinpelin Claimia pelaa kymmenessä minuutissa ja kolminpelikään ei paljon varttia pitempään vanhenna. Tämä on kevyt peli, eivätkä valinnat joka vuorolla aivokuorta ylikuumenna. Mutta ei tarvitsekaan. Joskus on kaikkein mukavinta rentoutua illan päätteeksi läiskimällä vähän tikkiä ja nauttia siitä, kun voittaa juuri sen oikean kortin tai manailla kun toinen pelaa juuri sen väärän. Claim on tarjonnut meille jo niin paljon iloa, että se tienaa paikkansa vuoden 2019 listan ykkösenä. Ja pelattavaa on tässä paketissa vielä kuukausiksi eteenpäin.

Kiitos vain, pelin kekseliäs suunnittelija Scott Almes. Kun mies on vielä edellisenkin listaykkösemme Best Treehouse Everin luoja, on Almesin nimi siis vahva suositus Casa Puutyöläisessä.

Tältä näyttivät perhepelisuosikkimme tällä haavaa. Ehkä lista tuo tutkallesi oman tulevan suosikkipelisi? Kiitos lukemisesta ja oikein hauskoja perhepelejä.

---

Jos pidät listoista, tarkista vielä edellinen perhepelilista tai strategiapelilista ja vaikka Rouva Puutyöläisen Top 10 vuonna 2018.