Taas pelataan kolmevuotiaan kanssa – Mukana kaneja, matoja ja pyramidillinen eläimiä
Jätä kommentti22.5.2019 Kirjoittanut JK
Täällä on Osa I kolmivuotiaan kanssa pelailusta. Siellä oli pelejä, joita olin pitkälti tilaillut Saksasta. Tällä kertaa vuorossa on ihan kotimaasta löytyneitä pelejä. Ei kun pelaamaan!
*
Kävin työmatkalla Riihimäellä ja ihan kaupungin keskustassa, jossain siinä matkalla ostarista kirjastolle, törmäsin kirjakauppaan, joka oli samalla oikea pelikauppakin.
Halusin napata jotain tuliaisiksi ja muistoksi retkestä, ja poikani tuntien hyvältä valinnalta näytti HABAn ”ritarillinen pinoamispeli”
Linnanvaltias
(Burg Klettermax)
Pelihän näyttää hienolta. Laatikko on sisältä rikkaasti kuvitettu linna. HABAn asiakaspalvelukin pelaa: yksi meepleistä oli valmiiksi rikki, meilasin HABAlle ja he lähettivät korvaavan nopeasti postissa.
Pelinä Linnanvaltias on yhdistelmä noppalottoa ja näppäryyspeliä. Ensin heitellään noppia ja saadaan värin mukaisia puu-ukkeleita. Ukkelit kiipeävät toistensa hartioille – he lähtevät valtaamaan linnaa. Kun ukkoja on tarpeeksi päällekkäin, vuorollasi neppaat ylimmän sisään linnaan. Mihin huoneeseen ukko tippuu – saat sen aarteen.
Kuulostaa ihan hauskalta, mutta käytännössä näppäryysosuuteen pääsy kestää turhan pitkään, ja kun siellä ollaan, ukon tönäisy on ihan liian helppoa.
Valintoja: Ei. No, hyvä on, voit valita mihin ukkopinosi pystytät, mutta tämä on joko ilmiselvä tai merkityksetön valinta. Ja voit koettaa nepata vähän kovempaa, jos yltäisit keskiruutuun, mutta yleensä riittää kevyt tökkäys.
Jännitystä: Jaa… Nopasta voi tietysti tulla eri sivuja… Neppaus on joskus epäonnistunut.
Oma arvio: Houkuttelee kotisäännöttämiseen: ei saa kerätä kahta samanlaista aarretta. Tai miten voisi nopeuttaa neppaamiseen pääsyä ja hankaloittaa neppaamista…? Ainakaan ukkopinot ja niiden alustalaatta eivät saa koskea linnaan…
Kolmivuotiaan arvio: Ää-ää-ää, miksen mää saa hypätä linnaan. *Hyppää linnaan* Mä sain miekat!
Eläinpyramidi
Näppäryyspelien Hall of famen ykkösrivissä on jo pitkään seissyt Eläinpyramidi (Tier auf Tier, Animal Upon Animal). Olen kokeillut sitä jo aiemmin, mutta nyt lainasin pelin testattavaksi oman pojan kanssa.
Eläinpyramidissa pinotaan siis eläimiä toistensa päälle. Haluat päästä ensimmäisenä eroon eläimistäsi. Ennen kuin pääset kasaamaan tukaaneja lampaiden selkään, heität kuitenkin noppaa, joka kertoo mitäs nyt tapahtuu: joskus voit antaa yhden eläimistäsi toiselle pelaajalle, joskus saat laajentaa pelialuetta laittamalla eläimen koskettamaan pöytää. Noppa tuo kivan lisän muuten puhtaaseen näppäryyspeliin, ja se tekee vuoroista yllättävämpiä – koko peleistä oikeastaan, sillä joskus pelikenttä on hyvin leveä ja pelaaminen helppoa, joskus pyramidit ovat niin kapeita ja kiikkeriä, ettei millään meinaa onnistua…
Valintoja: On. Minkä eläimen pelaa, mihin sen laittaa, miten päin…
Jännitystä: On, sekä omilla että toisten vuorolla, nimittäin onnistuuko vai romahtaako kaikki.
Oma arvio: Syystäkin klassikko, näppäryyspelien aatelia
Kolmivuotiaan arvio: Ei välittänyt, jostain syystä. Unohti koko pelin nopeasti. Pelailimme sitten isosiskojen kanssa lisää.
Mato mato
Kuivan analyyttisesti funtsittuna Mato Mato (Da Ist der Wurm drin) on oikeastaan kilpailu siitä, kuka tienaa nopanheitoilla ensimmäisenä yhteistuloksen 39. Mutta abstraktien numeroiden sijasta nopan sivuilla on erivärisiä ja eripituisia madonpalasia. Tämä yksinkertainen neronleimaus tekee mekaanisesti mahdollisimman tylsästä peli-ideasta hauskan lastenpelin. Näillä madonpalasilla kun työnnetään matoa sitten eteenpäin maanalaista onkaloa pitkin. Jonkun madon pää tulee ensimmäisenä näkyviin maan pinnalle ja hän tietysti voittaa.
Silmälukuja sisältävän nopan heittäminen on oikeastaan aika huono mekaniikka pienten lasten peleissä. Lapset eivät osaa automaattisesti laskea kuuteen ja esim. liikuttaa pelinappulaansa vastaava määrä esim. myötäpäivään (myötäpäivä ja vastapäivä on muuten yllättävän vaikea käsite isommillekin lapsille ei-analogisten kellojen ajalla). Niinpä Mato mato tekee fiksusti korvatessaan abstraktit numerot kivoilla väreillä. Jos heität sinisen, pääset vain surkean sentin verran eteenpäin. Punaisella taas etenee monta senttiä kerralla.
Ja fiksusti peli tekee myös lisätessään pienen mausteen muuten yksioikoiseen nopanheittelyyn. Voit nimittäin lyödä vetoa siitä, kuka ehtii ensimmäisenä taukopaikoille. Jos Liisan ruskea mato näyttäisi olevan johdossa, laitan veikkaukseni sisään, että hän on ekana mansikkapaikalla. Jos olen oikeassa, saan lisäbuustin omaan etenemiseeni. Näin veikkaus toimii myös pienenä kiinniottomekanismina (vaikka itseäänkin saa veikata).
Jos kaksinpelin loputtua poistaa maankamaran matojen kolon yltä, voi lopputulos näyttää vaikka tältä.
Mato Maton ongelma on oikeastaan vain se, että pelin laatikko on suuri, massiivista aikuistenpeliluokkaa. Jotenkin lastenpelin toivoisi mahtuvan pieneen tilaan.
Valintoja: Veikkauksessa.
Jännitystä: On. Tuleeko nopasta huono sininen vai hyvä punainen madonpätkä? Joko se mato kurkistaa? Ei vielä! Tulisipa nyt mulle punainen niin ehtisin voittaa…
Oma arvio: Onnistunut lastenpeli jo kolmevuotiaasta eteenpäin.
Kolmivuotiaan arvio: ”Pelataan matopeliä!”
Kanin loikka
Kanin loikka (Funny Bunny) on kiinnostava peli. Se näyttää aika hurjalta muovihärpäkkeeltä naksuine porkkanoineen, mutta karun kakun alta paljastuu jopa strategisen ulottuvuuden sisältävä hauska lastenpeli.
Pelaajilla on neljä muovipupua, jotka kisaavat ensimmäisenä porkkanan luokse pääsemisestä. Reitillä liikutaan korteilla, jotka antavat joko 1, 2 tai kolmen ruudun liikkumisen. Saat valita mitä pupuasi liikutat. Toisten pupujen yli saa pukkihypätä ilmaiseksi, ruutua ei siis lasketa.
Voit siis joko koettaa satsata kaikki liikkumiset samaan pupuun, tai jakaa munat eri koreihin, liikuttaa pupuja vuorotellen koettaen maksimoida aina pukkihyppysi.
Jännitys tulee siitä, että osa ruuduista on oikeasti kuoppia, ja aina kun kortista paljastuu porkkana, keskellä olevaa muoviporkkanaa käännetään, ja joku ruuduista aukeaa imaisten mukanaan ruudussa olleen pupun. Tämän takia kannattaa usein pitää useampikin pupu mukana pelissä. Tämä pätee etenkin moninpelissä, jossa pukkihypyistä pääsee hyötymään useammin – tällöin peli onkin parhaimmillaan.
Valintoja: On. Mitä pupua liikuttaa, se on välillä vaikeakin valinta.
Jännitystä: Mikä kortti tulee, on vähän jännittävää, mutta porkkana vasta jännää onkin. Ainakin kunnes opettelee ulkoa kolojen aukeamisjännityksen.
Oma arvio: Tätä voi pelata eri strategioilla, mikä on aika hienoa kolmivuotiaan pelissä.
Kolmivuotiaan arvio: ”Pelataan kanipeliä!”
*
Asia on nyt kulkaa sillä lailla, että poikamme on täyttänyt neljä vuotta. Niinpä tämä kirjoitussarja loppuu tähän… noustakseen seuraavaksi tuhkasta uutena sarjana ”Nyt pelataan nelivuotiaan kanssa”. Vuorossa on silloin mm. Reiner Knizian ja Rüdiger Dornin lastenpelejä. Jos poika kasvaa yhtä nopeasti kuin tähän asti, olen kohta taas opettamassa Kilpikonnakisaa, ja se on ihana asia.
Mutta nyt ensi sarjaan, kuulemiin!
Aiemmin pelasimme myös pelejä Halli-Klack, ja turhan varhain Monzaa.
