Näitä pelailimme huhtikuussa – mukana mm. Shogun, The Princes of Florence, Wingspan sekä Palokuntapeli

2

9.5.2019 Kirjoittanut JK

Keskikeväällä pelailtiin sekä vanhaa että uutta. Kerhohuoneella muun muassa pidettiin peli-ilta, jonka ohjelmana oli:

Shogun

Shogun on Dirk Hennin Wallensteinista tekemä uudempi versio, joka sijoittuu feodaaliseen Japaniin. Lisäksi vuorojärjestyksen arvonnan sijasta siitä käydään huutokauppa. Paitsi me, me arvoimme sen vain vanhaan, ekan edikan Wallensteinin tapaan, koska en nähnyt ensikertalaisten kesken tarvetta tehdä pelistä vieläkin pitempää.

Wallensteinhan on hieno peli, mutta miten sitten Shogun, jota arvelin hyväksi porttipeliksi täällä taannoin. Sama peli käytännössä. Estetiikka on hieman ekaa editiota parempi ja tapahtumakorttien teksti on korvattu ikoneilla. Pelin ytimenä on toimintojen ohjelmointi. Jokainen maakunta ohjelmoidaan omalle pelaajalaudalle tekemään tiettyä toimintoa: täällä kerätään riisiä, täällä veroja, tänne rakennetaan teatteri ja täältä hyökätään. Kun kaikki ovat ”koodanneet”, ohjelmat käydään läpi.

Shogunin kartta on kaksipuolinen: toisessa läänien rajat menevät vähän eri tavalla. Pelasimme sillä konfliktikkaammalla puolella, mutta silti peli jäi turhan pitkälti asemasodaksi. Kertapuraisun jälkeen sanoisin, että Wallensteinin kartta taitaa vain olla Shogunia parempi. Wallensteinin kartta on pyöreä, ja kaikki ovat melko väistämättä tekemisissä kaikkien kanssa. Shogunissa on mahdollista jäädä nurkkiin tai muodostaa rautaesirippu saaren poikki, niin että Markuksella ei ehkä ole mitään kontaktia Simoon, ja juuri yhteisten rajojen kuumottavuus tekee tästä pelistä niin hersyvän.

Näin ollen näillä eväillä jaa ensimmäisen

Puutyöläisen virallisen suosituksen

Wallensteinin koulun peleistä:

Wallenstein (2002) 
Shogun (2006)
Wallenstein Toinen editio (2012)

Puutyöläinen virallisesti suosittelee:

[graafikko, tee tästä sellainen hieno merkki esim. liekkejä ja susi]

Wallenstein Toinen editio (2012)

Tosin Wallenstein ekakin editio on oikein hyvä – lähinnä toka on vain rahtusen parempi visuaalisesti, sisältää pisteradan ja ei saksan kieltä. Vuorojärjestyshuutokauppamahdollisuus lienee kiva olla olemassa sekin, jos sitä kaipaa.

*

Seuraavaksi mennään ajassa vielä kauemmas, nimittäin uuteen millenniumiin, aikaan jolloin ihmiset pelkäsivät luomiensa tietokoneiden uskovan numeromagiaan enemmän kuin he itse. Huhtikuun klassikkomme vuodelta 2000 on…

The Princes of Florence

Peli on Wolfgang Kramerin ja jonkun Ulrichin tekemä vuonna 2000. Aikakausi näkyy nikotiinisessa estetiikassa, mutta turha siitä sen enempää. On mitä on. Firenzen prinssit on varhaisia polyomino-harrastajapelejä. Toisin sanoen tetrispaloja asetellaan laudalle. Laattainasettelu on kuitenkin vain osa peliä, jonka keskiössä on huutokauppa. Joka kierroksella ensin huutokaupataan tavaraa. Hieman epäkeskoisesti tavara on joko laattoja tai kortteja. Laatat tulevat omalle laudalle, korteilla tehdään muita temppuja.

Kaikki saavat jotakin huutokaupassa, kysymys on vain mitä ja millä hinnalla. Tässä on hyvin taktisen pelin paikka. Avaatko kaupan ensin siitä, mitä oikeasti haluat, vai luotatko siihen, että muut tippuvat kaupoilta pois saaliineen niin, että saat varsinaisen tavoitteesi lopuksi halvalla? Ja tietysti: kuinka paljon uskallat nostaa sellaisen tavaran hintaa, jota et oikeasti halua voittaa?

Kun kaikki ovat voittaneet kauppansa, pelaajat voivat vuorollaan tehdä kaksi toimintoa. Voit ostaa lisää tavaraa, nyt toisenlaisia kortteja tai laattoja (rakennuksia). Voit myös kehottaa artesaanejasi tekemään Mestariteoksia. Tämä lienee pelin merkittävin pisteiden lähde. Artesaanit haluavat työhönsä kukin oman tarpeensa mukaisia polyominorakennuksia ja puistoja sekä yhteiskunnallisia vapauksia. Joku haluaa observatorion työpaikaksi ja soutaa vapaa-aikana lammella ja vapauden matkustaa. Toinen arvostaa vaikka kappelia, puistoja ja uskonnonvapautta. Mitä enemmän maun mukaista hyvyyttä kreaajille tarjoaa, sitä parempiin suorituksiin he pystyvät. Narrit sentään piristävät kaikkia.

Koreografi, Säveltäjä ja Juristi olisivat tarjoamassa töitään, kunhan vain saavat luomistyölleen suotuisat olosuhteet.

Firenzen prinssit tarjoavat siis kreaajilleen mieluisat olosuhteet ja keräävät näiden luomuksilla mainetta ja prestiisiä. Ihan osuvasti teemallistahan tämä on.

Kaikkinensa peli tuntui aika virtaviivaiselta harrastajapeliltä sillä hyvällä vanhan saksalaisen koulukunnan tavalla, jossa pelaajien välinen vuorovaikutus on sääntöjen opiskelua tärkeämmässä osassa. Huutokauppaaminen oli kivaa ja kuumottavaa viimeistään kun tajusin viimeisellä vuorolla tarvitsevani välttämättä Narrin tai en saa viimeistä Mestariteostani enää valmiiksi enkä oikeastaan mitään tehtyä koko kierroksella. Huutokauppapelejä voisi pelata enemmänkin.

Välisoitto Wienissä

Jos pelaaja yöpyy Grand Hotel Wienissä, mitä hän haluaa pelata sen baarissa? Emme kuitenkaan päässeet pelaamaan Grand Austria Hotelia, se kun oli loppu paikallisesta pelikaupasta. Aulabaarissa siis tässä vain Old Fashioned ja Ganz Schön clever.

*

Sitten aivan uuteen peliin nimeltä

Wingspan

Siipienväli oli vähän kuin Splendorista seuraava koneistonrakennuspeli, mutta paljon isommassa laatikossa. Sen myyntiargumentti on ”sata erilaista kaunista lintukorttia ja iso pahvinen linnunpönttö”. Linnunpönttö on noppatorni. Noppia välillä napataan sieltä, koska ne edustavat linnunruokaa.

Omalle pelilaudalle rakennetaan kolme lintuhabitaattia ruovikkoon, ruohikkoon ja metsään. Kullekin kerätään lintuja, ja uuden linnun pelaaminen laudalle laukaisee muistaakseni myös entisten lintujen bonukset.

Peli on tosiaan melko nopea, etenkin siinä vaiheessa kun sen osaa ja tuntee eri korttien tarjoamat käyttömahdollisuudet. Näitä ei tuntunut kertapuraisussamme kauheasti olevan, ja kortit jättivätkin hieman valjun fiiliksen. Ontolle muoviselle korttitarjottimelle sattui paljon ”Laita tähän matoja niin saat pelin lopussa niistä voittopisteitä” -tyylisiä kovin vähän innostavia kortteja. Ja kortteja oli vain kolme tarjolla kulloinkin, joten leveyttä innostuakaan ei ollut.

Wingspan saattaisi olla ihan kiva perhepeli, ellei siinä olisi hurjasti englanninkielistä tekstiä ja jos linnut olisivat pohjoisamerikkalaisten sijasta suomalaisia. Toivokaamme siis, että pelin keräämä hämmästyttävä hype johtaisi sen lokalisointiin (mitä ei muuten tule tapahtumaan, ellette liimaa itse kortteihin västäräkkien kuvia).

Mistähän lintupelin nostama hype muuten tosiaan johtuu?

Tarjolla olisi muutamakin selitys:

• Stonemaier Gamesilla on hyvä brändi etenkin kotimaassa Yhdysvalloissa ja paljon uskollisia faneja #lovemesomestonemaier
• Amerikkalaiset tuntevat sydänjuurissaan olevansa lopulta kuitenkin turhan vieraantuneita luonnosta, ja linnut vievät heidät takaisin sinne. #awesomesauce
• Linnunpönttö näyttää hienolta Instagram-kuvissa #zomgsocute
• Peli on naisen suunnittelema #justice
• Kaikki muutkin pelaa sitä #yolo
• Kanada

Puolet lukijoista ei enää ymmärrä viimeistä selitystä. #so90’s

*

Jatkamme hetken vielä näiden tuoreempien pelien parissa. Stefan Risthausilta ja Pegasus Spielen pikkuboksisarjassa ilmestyi 2017 peli nimeltä

Santo Domingo

Hankin sen, koska Pegasuksella on hyvä julkaisuhistoria ja koska pelin sai edullisesti. Myös jos kaipaat Port Royalin viereen pelihyllyysi sen veljeä, Santo Domingo se on. Oikeastaan hankin sen, koska pidän näistä ”mielen teoria” -peleistä. Tarkoitan pelejä, joissa on tarkoitus arvella, mitä muut tekevät, porautua toisten pään sisään, samaistua heidän tilanteeseensa kognitiivisesti ja hyödyntää tätä. (Ks. Diamonsters)

Peli on kevyt ja koostuu identtisestä setistä kortteja kullekin pelaajalle, pisteytyslaudoista ja -kuutioista. Alkuun pääsee melko nopeasti, kunhan pelin kahdeksisen erilaista korttia on ensin opetettu. Kaikilla pelaajilla on samat kortit kädessään, ja kaikki paljastavat valitsemansa kortin samanaikaisesti – kunhan on ensin pähkäilty, mitä muut aikovat tehdä, ja millä kortilla hyödyn parhaiten siitä, mitä he luullakseni tekevät. Korteilla saa mm. suoraan pisteitä tai hyödykkeitä kaupankäyntiin tai voi myydä hyödykkeitä voittopisteiksi, mutta suurin osa korttien tehosta riippuu siitä, mitä muut pelaavat. Jos vaikka pelaat Kerjäläisen, saat sitä enemmän rahaa, mitä enemmän Kauppiaita on pelattu. (Samalla saat pelatut korttisi takaisin käteen – hyvin tärkeä valinta ajoittaa.)

Uumoilua ja paljastuksia ja ”ei mä olin ihan varma että se pelaat Kapteenin” ja ”eiks kukaan pelannut Amiraalia??” jatketaan, kunnes joku pelaajista tienaa riittävästi voittopistettä ja näin laukaisee pelin lopun. Vikan kierroksen jälkeen eniten pisteitä voittaa.

Santo Domingossa harmittaa omalla kohdallani ensinnä se, että korttien oppiminen vaatii hieman aikaa ja satsausta pelin alussa – varmaan tarpeeksi rajaamaan isovanhemmat pois peliseurapotentiaalistamme, vaikka kortit kyllä siitä selkeiksi muuttuvat viimeistään muutaman pöytäyksen jälkeen (niissä esiintyy samankaltaisia toimintoja parissa muodossa). Toisena harminani Santo Domingo taitaa vaatia ainakin neljä pelaajaa. Vähemmillä määrillä pelaajat valitsevat aina kaksi korttia, ja se kuulostaa kuin joutuisi tekemään jonkun muun työtä.

Nämä harmin aiheet ovat oikeastaan tapa sanoa, että haluaisin pelata tätä lisääkin. Kyseessä saattaa olla ammattivika, mutta pidän todella näistä kognitiivisen empatian peleistä, joissa eläydytään toisen henkilön pään sisältöön. Myös simultaanitoiminnot  yleensä miellyttävät mekaniikkana, joten Santo Domingo ei pettänyt. Pidän tämän mielelläni kokokoelmassani Diamonsterista seuraavan askelen uumoilupelinä. Kokeilkaa ehdottomasti, jos mekaniikat miellyttävät.

Ja ehkäpä tämä peleistä tältä kertaa, säästetään vähän seuraaviinkin posteihin. Lopuksi vielä jotain aivan muuta –

Nopista bitteihin

Kävin Helsingin-retkellä Kansalliskirjaston moisennimisessä pelinäyttelyssä. Nopista bitteihin kuvaa suomalaista pelaamista varhaisista 1800-luvun lautapeleistä tietokoneistettuun pelaamiseen.

1900-luvun tuntien ei yllättänyt, että sota oli läsnä monessa vanhemmassa pelissä. Tässä esimerkiksi kiinnostava blokkipelin näköinen sotapeli ”suuresta sodasta”:

Palokuntapelin nähdessäni taas tiesin heti, että poikani peluuttaisi sitä meillä joka päivä. Eikä minua varmaan edes haittaisi.

Vaikka ”Ulataksi” 1970-luvulta näyttikin herkullisen nostalgiselta, eniten tunteita liikuttivat nämä itselle tutut pelit. Tunnistatteko? Alarivin Fantasiapelien kuvasto oli tuttu kasvo muistojen hämäristä.

Kiitos lukemisesta!