Talvi on taputeltu – mitä muuta tuli pelailtua? Ainakin Yokohama ja ihana Vanuatu

Jätä kommentti

9.3.2019 Kirjoittanut JK

Jos talven pelailuille teeman hakisi, se voisi ehkä olla pelimaun muuttuminen. Onko nyt hakemalla haettua…? No, katsotaan.

Kaksi tapausta. Ensinnä Yokohama.

Yokohama aseteltuna. Peli näyttää todella häsläiseltä, mutta on helppo oppia.

Yokohama näytti hauskalta jo etukäteen Rahdon läpijuoksua katsoessa. Ukkeli liikkuu Yokohaman ”kaupungissa” keräilemässä pisteitä sieltä täältä, lähettää apulaisiaan ennalta tekemään toiminnoista vahvempia. Pisteitä saa teestä ja kalasta ja tuotteiden tullaamisesta ja kirkosta jne., on monta eri tapaa tienata, voi rakentaa keksintöjä, siis kortteja, joista saa erityiskykyjä tähän peliin jne.

Yokohama on niitä pelejä, joita minun pelimakuuni mätsäävät ihmiset tykkäävät. Se näyttää feldimäiseltä pistesalaatilta, ja siinä saa liikkua ukolla ”kartalla”. Historiallinen teemakin maailmankauppaan avautuvasta Japanista on mukavaa vaihtelua.

Pelasimme kertapuraisun ja… mikäs siinä. Ihan hyvä peli. Ei mitään vikoja. Ei tätä omaksi sentään tarvita.

Yokohama ei ollutkaan nouda-ja-toimita-peli, kuten toivoin. (Siinä genre, josta yhä toivoisin löytäväni Sen Suursuosikin – Oracle of Delphiä ei vain vielä ole voitettu.) Ukkelin liikkumisessa ei ollut suurempaa jännitettä. Missään ei ollut sen suurempaa jännitettä. Vähän teetä, vähän kalaa, täytetään tilaus. Ihan mukavaa, mikäs siinä. Ja siinäpä kaikki.

Otetaan sitten Vanuatu.

Vanuatu on erikoinen tapaus. Yhden hitin ihmeen ranskalaissunnittelijan harrastajapeli, jolla on Maine. Autiot saaret ovat nimittäin autioita syystä: niillä ei pysty elämään. Ne ovat köyhiä ja vaarallisia. Niinpä Vanuatussakaan ei päästä rakentelemaan vaurautta tai koneistoja tai mitään simpukkaimperiumeja. Koetat saada voittopisteitä kerättyä sieltä täältä. Välillä onnistuu, välillä ei. Toiset pelaajat astuvat tässä jatkuvasti varpaillesi, tahallaan tai tahattomasti. Tämä on katastrofinhallintapeli, vähän kuin Lohikäärmeen vuonna tai Antiquity.  Peli sai toisenkin edikan pari vuotta sitten, maine taitaa olla kulttimaineen tynkää.

Hankin Vanuatun Lautapelaamanin ketjuvaihdosta ajatuksena kokeilla (koska se on niin kaunis peli) ja laittaa eteenpäin. Lopulta kun sen sai pöydälle, mieleni oli muuttunut.

Ensinnäkin ensivaikutelmat: onhan se kaunis. Kauneimpia tietämiäni pelejä leppeässä trooppisessa värimaailmassa, erivärisissä ja -muotoisissa puupaloissa ja heksakartassaan. Pinkkiä kalaa ja ruskeita aarrearkkuja meressä. Kookosta ja narkoottisia kasveja ja pihviä saarilla. Turisteja ja hiekkapiirroksia rannoilla.

Vanuatun sääntökirja on hyvin lyhyt: lähinnä tarvitsee oppia eri toiminnot sekä  systeemi, jolla ja missä järjestyksessä niitä valitaan. Simpukankuoressa kyse on ikään kuin ohjelmoinnista. Pelaajat laittavat vuorojärjestyksessä 2+2+1 ”työläistään” johonkin yhdeksästä vaihtoehtoisesta ruudusta. Tämän jälkeen ruudut laukaistaan taas vuorojärjestyksessä. Mutta ruudun laukaisuun tarvitset enemmistön työläisiä. Jos sinulla ei ole enemmistöä missään ruudussa, menetät työläisesi töittä. Tästä seuraa piinaavaa jännitystä.

Toiminnonvalintoruudut ja niiden yläpuolella roolikortit.

Pelasimme kolminpelin roolinvalintakorteilla. Tämä on pelimuodoista armeliain, emmekä menettäneet koko pelissä kovin montaa toimintoa. Kolmella on tilaa. Voisin kuvitella, että viisinpeli ilman rooleja on jo huomattavasti, huomattavasti ankarampi. Roolikortit ovat tavallaan lisäsääntö, mutta ne auttavat pelissä pärjäämisessä ja pelastelevat umpikujilta, joten ne ovat silti aloittelijoille avuksi.

Toisaalta en ole varma, tarvitseeko Vanuatu viittä pelaajaa, se on (etenkin rooleilla) aika pitkä. (Onko se jopa yhden vuoron liian pitkä, kävi mielessä?) Mutta pituudesta huolimatta, Vanuatu on täysi trilleri kaiken aikaa. Siis jatkuvasti jännitti, hermostutti, ajoittain peloitti, ellei jopa kauhistuttanut. Vanuatu herättää pelkoa ja vavistusta, sääliä ja inhoa, merkittäviä tunteita, joille Kierkegaard ja Aristoteles rakensivat filosofiaansa. Pari, kolme tuntia silkkaa jännitystä.

Viimeinen kierros Vanuatua pelattu, kartta on rakennettu.

Jännitys johtuu, tajuan nyt, juuri siitä, että peli on niin armoton. Jos joku blokkaa sinut, voi koko kierros mennä hukkaan. Voit joutua umpikujaan. Voit olla äkkiä kaulaa myöten vedessä. Jokainen päätös, oma ja muiden päätös, on ladattu jännitteellä. Älä laita sinne, älä laita sinne…fiu, se ei laittanut, saan elää. Miten käytän tämän toisen mahdollisuuteni elämään…? Yokohamassa voi tehdä mitä vain, ja kuka niistä sanoo, mikä toimista on tärkeää ja mikä ei. Suottaapi olla, suottaapi olla olemattannii.

Pelin jälkeen mietin Vanuatua koko seuraavan viikon. Yhden pelin perusteella se nousi ehdottomasti kärkeeni.

Nousi mieleen, kuinka yllättäen pidin Food Chain Magnatesta. Ehkä nämä osoittavat jostakin pelimaun muuttumisesta. (Jos näin on, osaan heti nimetä pelin, josta se käynnistyi. Se oli tuo ihana verilöyly Im Jahr des Drachens.)

*

Mutta mitä muuta tuli talvella kokeiltua?

Ainakin 1960: Making of a President.

Tämä on vähän kuin Twilight Struggle mutta sijoitettuna Nixonin ja J.F. Kennedyn presidentinvaalikamppailuun. Kortteja voi taas pelata joko pisteinä tai niiden toimintona. Hieman kevyempi tämä on. Pitkälti kyse on siitä, että kasataan kuutioita eri osavaltioihin kannatukseksi. Vähän sellaista ”minä lisään, sinä poistat, minä lisään, sinä poistat” -köydenvetoa siinä oli, mutta hauska teema ainakin jos poliittinen historia kiinnostaa. Ehdokkaat kampanjoivat pitkin maata ja lisäävät kannatustaan, mainostavat ja valmistautuvat väittelyihin. Lopussa lasketaan äänet yhdysvaltalaisen elektoraalikollaasin mukaisesti ja toisesta tulee presidentti.

Miettikää muuten, miten oivallisen varoittavan esimerkin sanoilla vaikuttamisesta Nixon tarjosi ”I am not a crook” -möläytyksellään. Siinä on syvällinen opetus, mutta ei siitä nyt sen enempää.

Kokeilimme myös tyttären kanssa The Pursuit of Happinessia.

Tämä on elämäpeli, vähän kuin CV, mutta työläistenasetteluna eikä noppina, ja siitä seuraava askel syvällisyydessä ja kompleksisuudessa. Nyt on töitä ja projekteja ja parisuhteita ja stressiä pelimekaniikkana. Paria sääntöjä ei meillä ihan sisäistetty turhan nopeasti tehdyllä sääntöjen läpiluvulla, mutta isoin rasite tuntui olevan se, että kaksinpelissä kortteja oli tarjolla kovin vähän, ja se rajoitti strategisuutta täysin. Teema on hieno, mutta peli pitkä. Ilta ei riittänyt sen loppuunviemiseen, joten kuoleminen jäi kokematta.

*

Nyt kevättä kohti, ja pari kovaa tärppiä tulevasta vielä loppuun. Martin Wallacen A Few Acres of Snow’ta sekä Andreas Stedingin uutta Gugongia on myös pelailtu, mutta niistä myöhemmin tarkemmin. Aurinkoa piteneviin peli-iltoihinne!