Turbotimanttinen kertapuraisuspesiaali, Café Boardgame sekä maailman toiseksi paras vuoteen 1893 sijoittuva lautapeli. Mukana mm. Coimbra, Hansa Teutonica, Chicago Express ja monta platinasuosikkia

2

1.12.2018 Kirjoittanut JK

Tunteekohan nykynuoriso edes Jyrki Jyräys Hämäläistä? Onkohan Suosikki yhä voimissaan? Hämäläisen päätoimittajakautena Suosikin joka toinen numero oli PLATINANUMERO tai TURBOTIMANTTINEN SPESIAALI! Koska sinä saatat lukea tätä joskus juuri Jyräyksen syntymäpäivänä, tässä Puutyöläisen kaamoskauden kertapuraisujen turbotimanttispesiaali (ei välttämättä sisällä pokkareita). Heti alkuun

MEGATERÄSUUTUUS

HOT HOT HOT!

Coimbra

Italialaisparivaljakko Virgilio Giglin ja Flaminia Brasinin Coimbra on herättänyt melko lailla ihastusta maailmalla. Coimbrassa pääsee sekä värväämän noppia, että sijoittamaan ne. Sijoitetuilla nopilla pääsee sitten valitsemaan kortteja itselleen (jos pääsee – voi nimittäin olla, että ne napataan edestä ja tarjolla on vain lohturahaa). Tämä on hankala päätös, jossa pitää paitsi ottaa moni eri asia huomioon niin omassa kuin muiden pelissä, myös ikään kuin ohjelmoida valmiiksi etukäteen vuoronsa: mitä kortteja niillä nopilla oli tarkoitus värvätä, kun sinne asti päästään? Korteilla taas pääsee eteenpäin eri radoilla ja esimerkiksi liikkumaan pitkin Portugalia pyhiinvaelluksilla.

Kuulostaa hyvältä, näyttää hyvältä ja tuo mieleen muistumia monesta hyvästä pelistä: Signorie etenkin, myös Council of Four, Orléans, jopa Bruxelles 1893…

Miksi möin sitten pelin eteenpäin jo parin puraisun jälkeen?

Näitä kortteja nopilla värvätään. Väri kertoo, millä nopalla. Potretin vasen puoli kertoo, millä radalla kortti sinua edistää. Varsinainen funktio on alapuolella.

Coimbra kestää neljä kierrosta, ja jokaisen aikana (ainakin kaksinpelissä) värvätään ja sijoitetaan kolme noppaa. Se tekee 4×3=12 toimintoa pelin aikana. Se on kovin vähän. Tietysti päätöksiä on enemmänkin, erityisesti se, mihin pyhiinvaeltaa, mutta suuri osa korttien palkinnoista on kuitenkin vain radoilla ylöspäin nousemista. Minulle vielä kohtalokkaammin peli ei tarjoa tilaa luovuudelle, kiertoteille, puljailulle ja oivaltamiselle: oranssilla nopalla saa oranssin toiminnon, siinä se. (Tasan yksi kiertotie on tarjolla: lisäpistekehykset nopalle. Sen hankkimiseen menee toinen noppa.) Silti peli ei ole niin kevyt, että tarjoaisin sitä satunnaiseen pelailuun, koska ikonografia on hyvin raskasta. Tuntui, että omiin pelitarpeisiini myös pelin alkuasettelu ja hilpakemäärä oli toimintavuorojen määrään nähden liikaa.

Kiinnostavaa kyllä, Coimbra oli niin lähellä Signorieta ja senkin pahinta puutetta (luovuudelle ei ole tilaa), että sai harkitsemaan tuon isoveljensäkin kohtaloa hyllyssäni – etenkin kun Signorie näyttää todella plätkyltä Coimbran väriloiston jälkeen.

*

Marraskuussa peliseuramme kokoontui TUPLAKULTAKINKEREILLE!

Tällä kertaa pelivuorossa oli kaksi uutta peliä, joista molemmat tärkeitä lisiä lautapelisivistykseen.  Ensimmäisenä VILLITSI

Hansa Teutonica

Andreas Stedingin rakastettu klassikko vuodelta 2009 tuli siis lopultakin koettua. Pelihän on suorastaan omituisesti teemoitettu kuutionheittely. Hansa-liiton kauppiaita ikään kuin ollaan, mutta kaupunkeja valloittaakseen kauppiaat koettavat muodostaa yhtenäisen jonon kaupungista toiseen – vain lentääkseen tien sivuun uudempien tieltä ja järjestäytyäkseen sitten naapuritien varrelle uudestaan. Mielikuva on aika hauska. Kauppiaat voivat myös teleporta kokonaan toiselle puolelle karttaa.

No, teemallisesta epäkoherenssista valittaminen on usein vähän pikkumaista ja tosikkomaista, joten otetaan teema tässä pikemminkin huumorin kautta.

Vuorollasi tarjolla on viittä erilaista kuutiomaista liikettä. Hanki kuutio varastosta, lisää kuutio kartalle, syrjäytä kaverin kuutio, siirrä kuutioita kartalla tai pisteytä valmis tie. Ja näitä liikkeitä on vuorollasi tarjolla kahdesta viiteen: kaksi pelin alussa ja enemmän jopa viiteen asti, jos päivität pelaajalautasi Actiones-kykyä. Kaikenlaisia muitakin kykyjä on laudallasi päivitettväksi. Päivität koneistoasi siis paremmaksi. Eri strategisia väyliä on näin tarjolla. Pisteitä voi kertyä monesta eri asioista.

Kolme, neljä toimintoa per vuoro on kyllä aika paljon, jos peliporukka nauttii olutta. Melkein vaatisi helmitaulun sen laskemiseen, montako on jo tehnyt.

Kuutioita on helppo hahmottaa, ja kun sääntötaakkakaan ei ole mittava, Teutonica olisi melko lähellä jopa porttipeliä. Vaan on tässä syvyyttä tarjolla kokeneille pelajaille. En lähde yhden pelin perusteella esittämään muita arvioita kuin että hyvältä peliltä vaikuttaa. Sen sanon, että minua ei pieni lisäsatunnaisuus haittaisi ollenkaan. Nyt sitä on tarjolla ainoastaan erityisten pikku bonuskiekkojen muodossa, ja koko bonuskiekot tuntuivat vähän hilpakesäännöltä, jotka voisi ekoista pelistä jättää poiskin. Teutonica ei ole sellainen eteen asetettava pulma, jollaisia noppia ja kortteja tarjoavat pelit esittävät sinulle joka vuoro: ”Tällaista tarjolla tänään, mitäs niistä keksit?” Ei, Teutonicassa kaikki on aina tarjottimella. Pulmia aiheuttavat vain muiden pelaajien usein yllättävätkin vuorot. Tämä on joka tapauksessa ominaisuus, ei virhe.

Erityistä kiitosta pelille siitä, että vuorovaikutus on hyvin korkeaa luokkaa euroksi, mutta silti se ei ole vihamielistä. Jos syrjäytät kaverin kuutioita, hän hyötyy siitä, joskus jopa sinua enemmän – saa lisää kuutioita varastosta ja siirrettyä kuutionsa naapuritielle. On relevantti strategia tuppautua toisten tielle tällä tavalla odottamaan, että he heittävät sinut pois tieltä. Tällaista win-win-aggressiota voisi lautapeleissä nähdä kyllä useamminkin.

Tokana peli-illassame ELVIS EXTRA

Chicago Express

Tätä kai voisi kuvailla 18xx-peliksi kietaistuna tunnin euroksi. Kuvailin juuri. Pelaamatta 18xx:iä en osaa sanoa, menikö oikein, kommentoikaa pois. Chicagon pikajuna on osakepeli, jossa ei ole yhtään satunnaisuutta. Osakkeita ostellaan huutokaupalla, junaratoja rakennetaan ja maisemaa ja kaupunkeja kehitetään – siinä pelin kolme mahdollista toimintoa. Välillä jaetaan osinkoja, että on taas millä mällätä. Melko simppeliä ja toimivaa.

Huutokaupat eivät Chicago Expressissä olleet maailman jännittävimmät: osakkeet maksavat hirveästi joten usein ei pysty edes osallistumaan. Harmittelin valtaosan pelistä, että kierroksella kaksi/kolme tekemäni moka maksoi koko pelin minulle – törsäsin rahani huonoon osakkeeseen ja olin jatkossa koko ajan muita köyhempi eikä pelissä näyttänyt olevan minkäänlaista kiinniottomekanismia. Sitten lopussa teinkin onnekkaan vedon puoliksi sitä tajuamattakaan ja lopetin pelin huutokauppaamalla muille kalliilla viimeisen osakkeen ja olinkin yllättäen hopeamitalisti. En nyt tiedä oliko tämä pelin moka vai meidän. Joka tapauksessa genre ei ole omimpiani, mutta sehän ei ainakaan ole pelin vika.

*

Jyräys olisi tykännyt Halloweenista, jos sitä olisi 90-luvulla vielä Suomessa vietetty. Tavallaanhan Jyräys oli omalta osaltaan päihittämässä kommunismia tuomalla maahan amerikkalaista kulttuuria, hyvässä ja pahassa. Joka tapauksessa kävimme pyhäinpäivänä Pöydällä-blogin Kristianin kanssa Café Boardgamessa viettämässä amerikkalaisittain HALLOWEEN HUIPPUSPESIAALIN!

Cafe Boardgame on Helsingin Eerikinkadulla entisen Helmen tiloissa toimiva tuore lautapelikahvila. Pelata saa omia tai talon pelejä maksamalla pienen pöytämaksun. Tarjolla on myös syötävää suolaisena ja makeana sekä mm. Cool Headin laadukkaita oluita.

Kahvilan omaa pelivalikoimaa. Kahvilan isäntä Henri lupaa opettaa pelin teille, jos varaatte pöydän ennakkoon.

Viihdyimme Kristianin kanssa kahvilassa muutaman viihtyisän lauantai-illan tunnin. Ensin opetin yhden suosikeistani, Clans of Caledonian.

Virvokkeena Cool Headin Why So Sourious. Paljon parempaa kuin mummon marjamehu samariinilla.

Kristian valitsi kauppiasklaanin, minä teollisuusklaanin, joka saa alennuksia tuotantolaitoksia rakentaessa ja siitä sitten lähdettiin Skotlantia kehittämään. Caledonia on ehdottomasti niitä pelejä, joissa kokemus auttaa voittoon, ja niin nytkin. Opettaessa pitäisi muistaa painottaa, että aivan valtaosa pisteistä tulee vientikontrahtien täyttämisestä. On tämä kyllä hieno peli edelleen.

Toisena pelinä opettelimme ehkä turhankin vähälle huomiolle Azulin ja Santorinin alle jääneen viimeaikaisen abstraktin nimeltä

Dragon Castle

Dragon Castle on simppeli säännöiltään, mutta melko ovela pelinä. Liuta erilaisia kaakeleita kasataan yhteiseksi keoksi, josta niitä sitten vuorotellen napsitaan omaan temppeliin. Temppelissä niistä saa sitä enemmän pisteitä, mitä isomman ryhmän onnistuu muodostamaan. Korkeuksiinkin kurotaan – temppelit nousevat kolmanteen kerrokseen arvossa. Pari muuta pikkusääntöä siihen päälle (ja valinnaiset lisäkykykortit), niin kasassa on varsin toimiva, nopea peli, jossa pääsee komeita kaakeleita näpräämään sielunsa kyllyydestä.

Tosiaan, etenkin Azul on tälle helppo vertailukohde, eikä Dragon Castlen sen rinnalla hävetä tarvitse. Edellinen kyllä vie vähemmän tilaa ja on nopeampi asetella. Itse rankkaisin tämän ehkä kuitenkin Santorinia mieluisammaksi.

Cafe Boardgamessa tulee varmasti käytyä toistekin, on se kuitenkin keskivertoa hauskempi tapa viettää baari-iltaa stadissa.

*

Kotona kokeiltiin vielä pari peliä. Ensimmäisenä

MINIPOKKARI

King of the Dice

Tämä oli Vuoden peli -finalistina 2018. Peli on tismalleen teemoitettu yatzy. Nopilla heitetään yhdistelmiä, mutta nyt niitä ei täytetä kuponkiin vaan niillä hankitaan kortteja. Korteista saa voittopisteitä ja joistain jonkin pienen lisäkyvynkin. Peli voi loppua tasan kolmessa vuorossa kaupunkikorttipinon huvetessa tai kestää huomattavasti pitempään.

King of the Dice oli minun makuuni jopa perhepeliksi vähän turhan satunnainen.  Poistimme heti ekan pelin jälkeen negaexpokortit – on riittävä rangaistus, ettet vuorollasi saa mitään. Jos taas hakee kivasti kuvitettua yatzya, sitten King of the Dice muistiin.

Tätä vikaakin peliä tuli kyllä puraistua useammin kuin kerran, mutta laitetaan samaan syssyyn

RAJU ROCK JOTAKIN!

World’s Fair 1893

(J. Alex Kevern, 2016)

Maailmannäyttelyteemaisia pelejä ei tule ylenpalttisesti mieleen – World’s Fairissa tosiaan ollaan pistämässä näyttelyä kasaan. Tarjolla on paljon erilaisia paviljonkeja eri puolilta maailmaa niin tekniikan, taiteen kuin kulinarisminkin alalta – Suomikin lappilaiskojun muodossa. Tarkoitus on pelata eri alueille omien kannattajien enemmistö, millä voittaa sitten luvan päästä rakentamaan niitä paviljonkeja valmiseen näyttelyyn. Ahkerin maailmanpyörässä visiteeraaja saa hänkin pisteitä. Aika abstraktia tämä on, ja vaikka kortit ja 1890-luvun chicagolaismerkkihenkilöt onkin temaattisesti kuvitettu, pohjimmiltaan tässä reilusti vain kilpaillaan alue-enemmistöistä, korttienemmistöistä ja setinkeräyspisteytyksestä.

Vaan hei hei, tämähän onkin jouheva perhepeli. Simppelit säännöt yhdistävät kolme mekaniikkaa hyvin toimivasti limittäin. Vuorollasi laitat aina kuution jollekin alueelle ja nappaat alueen kortit. Pisteytyskierrosten tullessa vastaan kunkin alueen voittaja saa vaihtaa korttejaan samanvärisiksi pelimerkeiksi. Näitä pitäisi sitten kerätä värien kirjo, koska laajemmista seteistä saa enemmän pisteitä. Joudut siis miettimään mihin haluat kannattajasi laittaa ja mitkä kortit toisaalta tarvitsisit.

Peli on helppo oppia, mutta pisteet tulevat kuitenkin vähän kierteellä etteivät valinnat ole useinkaan helppoja. World’s Fair ei taida räjäyttää tajuntaa, mutta tällaista helposti opetettavaa ja silti monipuolisia päätöksiä tarjoavaa perhepeliä mahtuisi aina kokoelmaan – paitsi perheen kesken pelattavaksi, myös satunnaisten ei-pelaajien kanssa kokeiltavaksi. Teema vain ei ehkä saa kaikkia hyppimään riemusta. Tyttäreni suostui kokeilemaan peliä pitkin hampain, mutta piti lopulta siitä kovasti. Minusta teema on hyvin sympaattinen. Samalla tuli puhuttua lasten kanssa maailmannäyttelyperinteestä. Niitä näköjään pidetään yhä, vaikkei belle epoquen merkitykseen ylletäkään enää.

Pelin kolme korttityyppiä ovat lisäkykyjä tarjoavat avustajakortit, harmaat maailmanpyöräliput ja sitten varsinaiset paviljonkikortit.

Maailmannäyttely toimii jopa kaksinpelinä, mikä ei aluehallinta- ja enemmistöpeleissä ole liian yleistä. Pientä ylläpitotyötä yhä uusien korttien pöytäänasettelu aiheuttaa, muttei sentään liikaa. Tässä on 1893-genren toiseksi paras peli Brysseliin sijoittuvan vuosikaimansa jälkeen. World’s Fair laittoi samalla J. Alex Kevernin omalle kartalleni.

*

Siinäpä marraskuista pelimenoa. Kohti joulua, kiitos seurasta!