Syksyn kertapuraisuja, ellei kahdenkin – mukana muun muassa Rajas of the Ganges, Manhattan Project ja In the Year of the Dragon
Jätä kommentti8.10.2018 Kirjoittanut JK
Viime viikkoina on puraistu kerran ellei toisenkin muun muassa tällaista.
Rajas of the Ganges
Tämä on Inka ja Markus Brandin työläistenasettelu-noppapeli vuodelta 2017. Pelihän näyttää kutsuvan värikkäältä, ja Brandit ovat hyvin lahjakas suunnitteluduo, joten oli mukava saada Kankeet raajat lainaan noppiin mieltyneeltä ystävältäni.
Pelissä asetellaan työläisiä, jotta saadaan edettyä laivalla jokea pitkin, rahaa torilta ja oma provinssi rakennettua laatoista:
Nopat ovat pelissä eräänlaista valuuttaa – niillä pitää maksaa joitakin erilaisia toimintoja. Provinssilaatta esimerkiksi saattaa maksaa kuusi silmälukua oransseissa nopissa. Vähän kuin raha The Voyages of Marco Polossa, tässäkään pelissä ei kuitenkaan ole sellaista työläisruutua, josta noppia toden teolla saisi. Niitä pitää raapia kokoon vähän sieltä ja täältä.
Noin muuten peli on mukava bonussuihku. Sieltä ja täältä sataa erilaisia bonuksia – rahaa, voittopisteitä, noppia, laattoja ja lisäkykyjä. Joella ei millään malttaisi liikkua isoja harppauksia kerralla, kun sitten jää välistä bonukset saamatta… kunnes huomaat, että ne parhaat bonukset odottavat kyllä pidemmällä.
Rajas on vallan onnistunut, mutta jokin siinä ei minulle henkilökohtaisesti klikannut. Turhauttavinta on, etten kahden pelin perusteella osaa sanoa mikä. Noppien kerääminen ei tuntunut mukavalta rajoitteelta, vaan velvoitteelta – mutta miksi tällainen niukkuus on joskus koko pelin suola ja joskus vain tuntuu puurtamiselta, sitä en osaa nyt tähän hätään määritellä. (Ei lautapeliblogeissakaan tarjota kaikkia vastauksia elämään.) Laudan eri toimintoruudut… no, niitä oli muutama varsinainen ja sitten ikään kuin no mikä ettei -hengessä heitetty roppakaupalla muita. Näistä noppien vaihteluruudut olivat jotenkin alakuloisia, ja oikeastaan kaikki laudan vasemman laidan henkilöhahmotoimintoruudut 1 – 6 jättivät haaleiksi. Laattojen rakentelu omaan kaanikuntaan ja joella eteneminen bonuspärskeineen oli kyllä kivaa. Kaiken kaikkiaan Brandin peleistä tämä oli kuitenkin vähemmän Village kuin My Village: edellinen on suosikkejani, jälkimmäinen tuntui vähän samalla lailla velvoitteelta kylänvanhimpineen, jotka keräävät puusta voittopisteitä.
Rajas of the Ganges muuten voitti International Games Awardsin tänä vuonna. Toinen voittaja oli sattumoisin tämä seuraava peli:
Codenames Duet
on Vlaada Chvatilin ja Scott Eatonin tekemä Codenamesin yhteistyöpeliversio kahdelle pelaajalle (tai ryhmille). Minua on vieläkin jäänyt kaivelemaan, miksen ihastunut Codenamesiin kuten niin moni peliharrastaja on tehnyt. Joten kokeilimme vielä nelisen peliä tätä versiota.
Idea on (taas) sanoa yhden sanan vihje, joka viittaisi kahteen tai kolmeen sanaan, jotka lukevat tuossa pöydällä tietyissä lapuissa. Esimerkiksi: mikä vihjesana yhdistäisi sanat fuel (bensiini) ja rifle (kivääri)?
Tämä oli aito kysymys, en minä tiedä. Metsästyksessä ei saa käyttää moottoriajoneuvoja, joten ehkä pitäisi jonnekin armeijaan viitata? Tulee mieleen hieno vanha elokuva Panssarikenraali Patton, mutta vaimo ei ole nähnyt sitä. Pitäisikin katsoa se uusiksi joskus. Oliko siinä sitten kiväärejä mitenkään? Tankit tarvitsevat bensaa kyllä ja sotilailla oli siihen aikaan vielä peruskiväärejä. Joka tapauksessa ei Codenames kolahtanut Duetinakaan. Kuvittelen olevani ihan hyvä sanojen kanssa, mutta Codenames Duetkaan ei saa minua tuntemaan oloani fiksuksi (ja eikö sitä nyt jo tohdi vaatia peleiltä, että edes hetkittäin saa tuntea itsensä ovelaksi…)
Parempi versio Duet minusta silti on, koska Duet ei yritä olla ”partypeli”. Perus-Codenames laittaa ”pelin” ”partypeliin” mutta ottaa ”partyn” pois. Duetissa saa sentään rauhassa istua äänettömänä sanoja tuijottaen ja turhautuneesti ähisten.
Tarkistin muuten, että Chvatil äännetään [hvatil]. Siitä päivän jännä fakta.
Onnekkaana aasinsiltana Pattonista: eräänä syyskuisena lauantaina Suomen ja maailman Habsburg-seura kokoontui rakentamaan pommeja.
Manhattan Project
Manhattan Project on Brandon Tibbetsin työläistenasettelupeli vuodelta 2012, ja kuten nimestä voi päätellä, siinä rakennetaan ydinpommeja. Atomipommeja. En koskaan muista olivatko ne synonyymeja. mikä on nolo juttu, koska olen sentään lukenut kirjoja atomivakoojista Bruno Pontecorvo ja Klaus Fuchs. Vetypommi ainakin on vähän eri juttu kuin plutonium- ja uraanipommit. Suurin koskaan räjäytetty pommi oli muuten neuvostoliittolaisten Tsar Bomba 1960-luvulla. Vanhempi polvi kuulemma muistelee, kuinka maa tärisi silloin Lapissa.
Project on siitä kaksitahoinen peli, että vuorollasi laitat yhden työläisen yhteiselle laudalle ja sen jälkeen voit laittaa vielä lisää työläisiä yksityiselle laudallesi. Yläkuvassa näkyy yhteinen pelilauta: siellä keskeisiä toimintoja ovat mm. korttien napsiminen ylärivistä tai sitten rahan tai uusien työläisten tienaaminen. Yksi keskeinen resurssi pelissä on myös yellowcake, keltakakku eli uraanirikaste.
Alla näkyy oma yksityinen lautani. Siellä on korteilla koulutuslaitoksia, tehtaita ja kaivoksia, joita voin työläisilläni käyttää. Toinen pelaaja voi myös joskus tehdä ydinvakoilutoiminnon ja käyttää minun laitoksiani. Toinen asia, jonka ansiosta peli on perustyöläistenasettelua vuorovaikutteisempi, on sitten nuo laudan yläreunan pommikone- ja hävittäjälentäjäradat:
Toisen pelaajan rakennuksia on mahdollista pommittaa. Tämä tosin tarkoittaa sitä, että et saa pommin voittopisteistä kuin pienen osan, eli käytännössä sahaat omaa oksaasi – pelissä kun saa voittopisteitä juurikin pommeja rakentamalla! Ensimmäinen tietyn arvosta pommeja rakentanut pelaaja voittaa. Pelissämme ei kukaan pommittanutkaan ketään. Kertokaahan lukijat, jotka tunnette Projectin kertapuraisua paremmin, noinkohan se joskus kannattaa?
Noin muuten Project oli kiva duunaripeli, jolla oli hyvä teema. Pidin myös siitä, että pelissä ei ole varsinaisia kierroksia joiden välillä olisi ylläpitovaiheita, vaan jokainen laittaa duunareita ja välillä taas käyttää vuoronsa niiden takaisin kutsumiseen.
Huomaan että minua alkanut on vaivata englannin kielen suhteeton ylivalta myös tässä lautapeliharrastuksessa. Esimerkiksi yksi Stefan Feldin läpimurtopelejä vuodelta 2007 oli peli nimeltä
Im Jahr des Drachens
mutta BGG:n vuoksi se tunnetaan paremmin amerikankieliseltä käännösnimeltään, koska olemme laiskoja opettelemaan muita kieliä:
In the Year of the Dragon
Pilaan nyt jännityksen ja sanon suoraan, että Lohikäärmeen vuonna on yllättävän ihana peli. ”Yllättävän”, koska Alea-tuotantoineen se näyttää vähän ankealta ja koska se on yksi armottomimmista peleistä, joita olen pelannut. Lohikäärme on peli, joka lyö sinua turpaan kymmenen vuoroa.
Harrastin nuorempana jonkin aikaa nyrkkeilyä, ja meillä oli tapana käydä kavereiden kanssa välillä Töölön Kisahallilla sparraamassa. Kun sparraa kavereiden kanssa ja nostaa kädet kilpikonnasuojaukseen ja toinen takoo joka suunnasta, heilut iskujen voimasta mutta ne eivät tule läpi. Olo on kuin vuoristoradassa: jännittävä, vauhdikas mutta turvallinen yhtä kaikki.
Sama tunne on toisessa pelissäsi Lohikäärmeen vuotta. Toisessa, koska ensimmäisessä pelissä saat tukevasti turpaan itseäsi isommalta korstolta, joka ärsyyntyy joutuessaan huomauttamaan sinulle, että Nosta nyt se ”#¤%n suojaus! Mutta siinähän sen opit. Suojaus ylhäällä kun lähdet toiseen peliisi, pärjäät ja nautit. Kolmannessa voit koettaa jo voittaa pelin.
Tämä oli kolmas pelini Lohharia, ne kaksi muuta pelasimme BoardGameArena.comissa. Löysin siinä välissä hyvän diilin fyysisestä kopiosta peliä ja olen sen iloinen omistaja. Tässä on paljon suurenmoista designia: värväysmekaniikka; se miten vuorojärjestys on sidottu henkilölaattojen numeroihin; se kun tajuat, että tulet pelaamaan jokaisen korttisi, mutta missä järjestyksessä; se miten tiukaksi pisteet lopulta menevät. Meidän eka livepelimme viidellä pelaajalla meni lopulta täpärästi jäsen Terminaattorille – yllättäen kai meidät kaikki, koska hän pelasi äärimmäisen konservativisesti ja kertoi itse tavoitteekseen vain, ettei menetä palatsejaan. Mutta jos joku kerää pisteitä kirjoilla eikä kukaan kilpaile kirjoista hänen kanssaan, niillä voi tienata aika kivasti… tämä vinkkinä.
Onpahan siinä jo, mutta mainitaan lopuksi vielä syksyn kovavauhtisin uusi pelituttavuus
Monza
Monza, Jürgen Grunau, 2000.
Vauhti on kova etenkin kolmevuotiaalla, jonka kanssa olen tätä Haban lastenpeliklassikkoa yrittänyt pelata. Puuautot lähtevät päristelemään väärään suuntaan rataa hyvin tehokkaasti. Itse pelikin olisi kyllä olemassa, ja vielä onnistunut lastenpeli, mutta ehkä se voi vielä vähintään nelivuotiaaksi odottaa. Monzahan on noppainsijoittelupeli. Erivärisiä noppainsivuja allokoidaan erivärisiin ruutuihin ja näin autoa kuljetetaan eteenpäin. Skarppia heitä-ja-liiku-mekaniikkaa siis, enkä ihmettele, että Monza on lastenpelien suosikkilistoilla korkealla jo täysi-ikäiseksi ehtineenä.
Kiitos lukemisesta! Ensi maanantaina tässäkin blogissa paljastetaan, mitkä pelit ovat ehdolla Pelaajien valinta –palkinnon saajaksi vuonna 2018.
Puutyöläinen 