Koulutetaan kakarat käymään kauppaa kahdella kaupankäyntipelien klassikolla (Catan, Bohnanza)
61.7.2017 Kirjoittanut JK
Nyt on kaksi kovimman luokan klassikkoa lopulta ollut pöydällä – lasten kanssa. Buinesta, buinesta siis luvassa! Ehkei ole sattumaa, että kaupankäynti on monen hyvin suositun pelin ytimessä Monopolista Cataniin ja Bohnanzaan. Ihmiset ehkä tykkäävät kaupankäynnin vuorovaikutuksesta? Sehän onkin rakentava vuorovaikutuksen muoto – win-win eli yhteisvoitto kuin markkinatalous parhaimmillaan. Lisäksi se tuo eloa ja puhetta pöytään kuin Kuopion torilla konsanaan – inhimillistä ja sosiaalista eloa verrattuna joidenkin pelien mykkään kontemplaatioon (joka toki sekin on hienoa). Sitä paitsi lapsille voi samalla opettaa perusasioita, kuten suhteellista etua ja sellaistakin että kilpailussa ei kannata aina antaa ilmaiseksi toisille asioita, jos haluaa voittaa heidät. Ei vaikka ”mutku mä en tarvii sitä…”
Uwe Rosenbergin varhainen suosikki Bohnanza (1997) eli Papupeli on kaupankäyntipelien tukipylväitä. Mitenköhän saksan kielen natiivit suhtautuvat pelin sanaleikkinimeen? Siinä on sana ’papu’ saanut loppupäätteen ilmeisesti vanhasta länkkäritelevisiosarjasta Bonanza. Tarkoittaako se mitään, viittaako mihinkään?
En edes lähde uumoilemaan, mistä Uwe keksi teemaksi juuri papujenviljelyn. Sentään pavut ovat nykyään mediaseksympiä kuin 90-luvulla, kun itse opettelin vegetaristina niistä tykkäämään.
Papupeli on niitä pelejä, jotka ovat syvällisempiä kuin sääntöjä lukemalla aavistaa. Se johtuu kaupankäyntielementistä. Pelivuorollasi pöytään tulee aina kaksi papukorttia, ja ne on vaiheen lopuksi istutettava – joko sinun pellollesi tai toisten. Peltoja on jokaisella kuitenkin rajallinen määrä, joten kaikkea ei voi istuttaa. Kun vielä kortteja pitää kädestä istuttaa siinä järjestyksessä kuin ne kädessä ovat (pelin clou on, ettei korttien järjestystä saa kädessä vaihtaa), monesti sitä haluaa päästä papukorteista eroon. Mutta ei oikein kannata tarjota toisillekaan ilmaiseksi kortteja – nehän ovat loppujen lopuksi rahan arvoisia. Joten pelaaja joutuu kovasti arvioimaan, mitkä pavut pitää, mitkä myy pellolta pois, mitä vaihtaa toisten kanssa mihin ja mitä ehkä laittaa kaupan päälle tai dumppaa toisille ilmaiseksi. Kaupanhieronnan kautta pelaajat voivat olla siis aktiivisesti mukana muidenkin pelivuoroilla.
Vuorovaikutuksen takia peli kestää uudelleenpeluuta. Se on myös hyvin nopea opettaa.
Kuusivuotiaani ilmoitti Papupelin uudeksi lempipelikseen. Se on kaupankäynnissään kyllä hyvää vaihtelua. Oma esteettinen silmäni ei vain taivu arvostamaan huumoripapukuvitusta, mutta olen valmis katsomaan sitä sormien lävitse, jos tulevatkin pelit osoittautuvat tekevän lapset yhtä iloisiksi kuin tähän mennessä. Sitä paitsi neuvottelu ja kaupanhieronta voi olla hyvinkin opettavaista.
Papupeli on kelpo perhepeli ja ei-harrastajienkin helposti oppima kevyt seurapeli ja parhaimmillaan on 4 – 6 pelaajalla. Peli on aivan liian pitkä, mutta sitä voi nopeuttaa sillä että pelaa pakan vain kerran loppuun eikä kahdesti (tai – sic – kolmesti!).
*
Catan (Klaus Teuber, 1995) eli Catanin uudisasukkaat on peli, joka aloitti saksalaisen koulukunnan europelien /designerlautapelien aallon 90-luvulla. Olemme viime vuonna pelanneet lasten kanssa Catan Junioria, joka oli hetken aikaa hauska ”Coco-papukaija auttaa” -kortteineen, mutta kävi aika pian tylsäksi ja aivan liian pitkäksi alhaiseen lihapitoisuuteen nähden. Nyt olimme valmiita kokeilemaan täyttä aikuistenversiota, ja sehän paljastui hyvinkin samanlaiseksi kuin Juniori-versio. Kaikki samat elementit olivat mukana, nyt vain hieman laajempina versioina.
Lautapeliharrastajat puhuvat paljon siitä, miten voisi tarjota Monopolin, Riskin ja Scrabblen kaltaisten markettihittien tilalle samankaltaisia uusia lautapelejä, jotka olisivat ”vähän kuin X mutta parempia”.
Catan on vähän kuin Monopoli plus. Noppaa heitellään ja noppa tuo ja noppa vie – mutta silti tässä on vähän strategiaa mukana tuurin lisäksi. Kauppaakin käydään: joka kierroksella on mahdollista tarjota resurssikorttien vaihtoja toisten pelaajien kanssa (ja tietysti pelin markkinoiden kanssa, ilman toisia pelaajia), ja vaikka kaupankäynti on pienemmässä roolissa kuin Papupelissä, sen taitaminen on olennaista, jos haluaa voittaa.
Catanin ikä näkyy minusta siinä, miten arkaaiselta vaikutti koko mekaniikka, jossa nopanheitto ratkaisee, mitä tuotetaan. Pelissä, etenkin alkupelissä, tulee vuoroja, jolloin ei saa tehtyä mitään, kun noppien silmäluvut eivät natsaa, ei saa resursseja tai voro napsii niitä pois. Nämä tylsät vuorot ovat tuulahduksia ajalta ennen modernien designer-lautapelien läpilyöntiä. Jotenkin niitä ei enää jaksa, kun on päässyt pelaamaan pelejä, joissa joka vuorolla tapahtuu jotakin ja peli liikkuu johonkin suuntaan. Mutta silti, eivät ne kamalan yleisiä yleensä ole, ja kun oman koneiston saa käyntiin, tavaraa tulvii tyydyttävästi ja homma rullaa. Pelilauta on modulaarinen, joten joka peleistä saa keskenään erilaisia, mikä tuo erilaisia suunnittelipähkäilyjä ja lisää uudelleenpelattavuutta. Ei Catan huono peli ole nykyäänkään.
Mistä herää kysymys: Mikä olisi seuraavalle lautapelisukupolvelle ”vähän kuin Catan, mutta parempi?” Eli yhdistäisi samoja mekaniikkoja, olisi yhtä kevyt/raskas ja yhtä helppo oppia mutta silti ikään kuin kehittyneempi pelisuunnittelultaan? Onko sellaista peliä?
Näistä kirjoittaessani tajusin, että olen pelannut yllättävän vähän neuvottelupelejä. Ainakin Chinatownista kirjoitettiin Todellisuuspaossa vähän aika sitten kiinnostavia…
Veikkaan, ettei Bohnanzan nimen taustalla ole sen kummempaa selitystä, kuin saksalainen mieltymys sanaleikkeihin. Saksalaisethan harrastavat muun muassa paljon höpsöjä rimmaavia iskulauseita lautapelien nimissä, tai muuten vain kummallisia nimiä.
No Thanks -korttipeli, esimerkiksi, on saksaksi kokonaisuudessa Geschenkt… ist noch zu teuer, joka on paitsi erittäin osuva nimi (”Lahjaksikin saatuna liian kallis”), myös Tom Hanks -leffa Rahareiän saksankielinen nimi.
TykkääTykkää
Moi! EIkä sitä tiedä, jos Bonanza on ollut vaikka kuinka suosittukin sarja Saksassa. David Hasselhoffkin möi siellä platinaa – maa osaa yllättää.
TykkääTykkää
Olette näköjään pelanneet catania vähän väärin. Catanissa ei saa laittaa kylää sellaiseen paikaan, jossa vieressä on jo kylä tai kaupunki.
TykkääTykkää
Moi!
Kiitos huomautuksesta. Ihmiset, älkää ottako esimerkkiä! Meinasin avautua Catanin sääntökirjasta, mutta hillitsin itseni viime tingassa. Siellä nimittäin puhuttiin etäisyyssäännöstä (jos muistan termin oikein), mutta sitten ei kerrottu mikä se on. En löytänyt lisää infoa hakusanallakaan, joten house rulasin lennosta että tämä hyvä. Lasten kanssa nämä ei ole meillä niin justiinsa. (Ei niin ettemme osaisi pelailla väärin myös aikuisten kanssa. Köhterramysticaköh.)
TykkääTykkää
En tiedä, mikä versio sinulla pelistä on, mutta ainakin jossain niistä sääntökirjassa etäisyyssääntö määritellään näinkin selkeästi: ”Etäisyyssääntö: Kylän saa rakentaa vain sellaiseen risteykseen (→), jonka viereisissä risteyksissä ei ole kyliä tai kaupunkeja – riippumatta siitä kenelle ne kuuluvat.”
Perussääntöjen sivun kolme lopusta saattaisi löytyä.
TykkääTykkää
Kiitos. Palautimme pelin jo kirjastoon, en muista mikä versio oli. Varmaan se siellä jossakin olisi selvitetty.
TykkääTykkää