Nuorisonkin on hyvä oppia Bingo ja Tetris (Augustus, Kristallikaivos)
Jätä kommentti19.12.2016 Kirjoittanut JK
BGG:ssä on ranking-lista perhepeleille (Family games) erikseen. Olen käynyt sitä läpi ja kokeillut jo aika liutaa sellaisista, jotka sopivat meidän perheen ikäisille. Vaihteluväli perhepelin kategoriassa on huomattava. Siellä on 7 Wondersin ja Isle of Skyen tapaisia vähintäänkin kymmenvuotiaille tarkoitettuja pelejä, ja siellä on Takenokon ja Coloretton kaltaisia kevyitä pelejä, jotka sopivat kuusivuotiaan kanssa pelattavaksi. Jälkimmäinen pää skaalaa on usein meidän perheen kohderyhmää. Viimeksi listalta löytyi – bingo! Augustus! (Paolo Mori, 2013).
(Kun Hollywoodin käsikirjoittajien kilta 50-luvulla perustettiin, erinäisten suhmurointien ja poliittisten reaktioiden ja vastareaktioiden myötä, jotka ovat liian kiemuraisia tähän selitettäväksi jos itsekään muistan, killan peruskirjoihin tuli puolivitsillä kirjattua herrasmiessääntö, jonka mukaan elokuvissa on aina sanottava ”bingo!”, kun jotakin löydetään. Se oli kai liennytys väistyvän puheenjohtajan rakkaan kissan suuntaan. Samalla luotiin peruskivi myös toiselle klausuulille, jonka mukaan aina kun sankarit katsovat taaksepäin ja huomaavat pahisten seuraavan heitä, heidän on sanottava ”We got company”, mutta jätän tämän vain suosittelemalla kiinnostuneille alan perusteosta Inside the Hollywood Mind – Secret Journals of the Founding Fathers of the Hollywood Writer’s Trade Union of the Golden Age of the American Cinematography, Norman Podhoretz, 1982)
Tunnen välillä huonoa omaatuntoa itsestäni kasvattajana, koska en ole opettanut lapsille pokeria. Tai rulettia, venttiä, backgammonia, black jackia ja shakkia, tammea, laivanupotusta ja mitä näitä kaikkia valtavirran peliklassikoita on. Nyt sentään jonkinlaisen bingon, sillä Augustus on kevyt bingopeli. Alkuperäinen bingo on 100% tuuripeli, jossa ei ihmistä tarvita – kone voisi rastia numerot ja ihminen voisi juoda sherryä. Mutta koska ihminen välillä haluaa tehdä jotain itsekin, Augustuksessakin pelaajalla on kuitenkin valintoja tehtävänään.
Pussista nostetaan yksi tunnuslaatta, jossa on vaikkapa kilpi-symboli, ja pelaajat voivat laittaa omia legioonalaisukkojaan kilpimerkkien kohdalle omilla tavoitekorteillaan. Kun jonkun tavoitekortin kaikki paikat on täytetty legioonalaisilla, tavoite on suoritettu. Tavoite on roomalaisteeman mukaisesti joko jonkun maakunnan hallinta tai sitten senaattorin voitelu omalle puolelle. Tavoitteista saa sitten erilaisia etuja ja kykyjä. Eri tavoitteita seteiksi yhdistämällä voi myös kerätä erityisiä palkintolaattoja omalle puolelle. Näistäkin saa voittopisteitä.
Vincent Dutrait on taas tehnyt paljon enemmän työtä kuin joku muu kuvittaja olisi tehnyt ja koristanut jokaikisen kortin komealla yksilöllisellä kuvalla. Senaattorit ovat persoonallisuuksia (jotkut aika kammoja sellaisia). Googlailin Vetäydyin kirjastooni tekemään taustatutkimusta heidän nimistään, ja siellähän esiintyy ilmeisen hyvän nonsense-latinalaisnimigeneraattoritulosten lisäksi myös ainakin latinalaistettuja hollantilaisurheilijoita. Ehkä olisi voinut käyttää oikeita historiallisia henkilöitä?
Augustus tulee ihan turhan isossa laatikossa, jonka kansikuvassa kunnianarvoisalla keisarilla on arvolleen sopimaton parransänki. Laatikon sisällä on lähinnä kortteja ja pahvilaattoja ja pieni pussi puisia puulegioonalaisia. Peli ei aiheuta suurta hurmosta muttei myöskään ole yhtään pössömpi, kun ottaa huomioon, että sitä voi pelata jostakin kuusivuotiaasta asti. Pisteytys ei ole tiukkaa, ja välillä meillä on koettu murskavoittoja ja -tappiota, mutta niin siinä antiikin Roomassakin kävi.
*
Nykynuoriso ei tunne edes Tetristä. Tetris oli Neuvostoliiton viimeinen yritys maailmanvalloitukseen. Se pääsi aika pitkälle, mutta ei ihan riittänyt, ja pian seisoi sellainen mies kuin Boris Jeltsin tankin päällä, ja kohta hän naureskeli Valkoisen talon nurtsilla sellaisen kuin Bill Clinton kanssa, ja siinä vaiheessa Neuvostoliitto oli jo historiaa. Sentään Jeltsinin kaudella vodkan kulutus lähti Neuvostoliitossa takaisin taivaisiin Gorbatsovin kohtalokkaan kuivan kauden jälkeen. Nuorison tulee Jeltsinistä oppia ainakin hänen tanssinsa, se oli hieno:
Tetristä nuorison ei ehkä tarvitse oppia. Sitä sovelletaan kapitalistisessa maailmassa monessa lautapeleissä, joista Patchwork on tällä hetkellä ehkä suosituin ja Kristallikaivos sitä paljon kiireisempi. Kristallikaivos (Martin Nedergaard Andersen 2014) on nimittäin reaaliaikapeli, ts. siinä pelaajat hätäilevät kilpaa toistensa kanssa siitä, kuka ehtii ensin. Reaaliaikapelit kuten Escape! sopivat niille, jotka kaipaavat vauhtia elämäänsä.
Kristallikaivoksessa jokainen pelaaja saa kaivoslaudan ja kortin, joka kertoo, kuinka monta minkäkinväristä laattaa sille pitää mahduttaa. Laatat vaihtelevat kooltaan yhden ruudun koosta kuuteen. Isompia on toki erilaisia muotoja. Sitten jokainen käy töihin napatakseen yhteisestä poolista erimuotoisia laattoja ja sommitellakseen niistä kattavan peitteen laudalleen.
Musta alue pitäisi täyttää erivärisillä (eli erikokoisilla) laatoilla muita pelaajia nopeammin. Osoittelevat luolapeikot ovat pelin kehittyneempää versiota varten, jos joku aikuinen vaikka tarvitsee lisäpisteitä voittaakseen lapset.
Kristallikaivoksen ongelma on menee selkäydinjatkeeseen asti. Aikuiset ovat siinä paljon lapsia parempia. Peliin pitäisi keksiä jokin tasoitusmekanismi. Minä annoin lapsille lähtölaukauksen ikäjärjestyksessä, mutta voitto oli silloin kiinni siitä, kuinka paljon aikaa annan lapsille eteen, ja itse hyvän tai huonon pelaamisen rooli jäi sivuseikaksi. Peli Kristallikaivos ei varsinaisesti olekaan, pikemminkin tehtävä. Tyttäreni, joka poimi sen kirjastosta kaikkien Risto Räppääjien ohella mukaan, halusi kuitenkin pelata sitä aika monta peliä. Hän kehittyi pelissä kyllä paremmaksi. Sitten peli unohtui. [EDIT: Ei, Kristallikaivos ei unohtunut tyttäreltäni, sitä pelattiin myöhemmin vielä lisää, kunnes sain palautettua sen kirjastoon. Lapsi siis tykkäsi pelistä.]
