Reaaliaikapeli Escape: Curse of the Temple – niille, jotka kaipaavat kiirettä elämäänsä
Jätä kommentti8.6.2016 Kirjoittanut JK
Nykyajasta puhutaan turulla ja toreilla kaikenlaista soopaa, jolle emme sivistyneinä ihmisinä korvaamme lotkauta, mutta yhdestä asiasta ei suunsa pieksäjiensäkään keskuudessa esiinny epäselvyyttä: elämme joutilaina kuin herrat. Modernit koneet, robotit, automaatit ja androidit ovat pelastaneet meidät ihmisen ikiaikaiselta kiroukselta, työnteolta. Poissa ovat päivät, jolloin kukko herätti meidät töihin. Nykyään ihmiset heräävät kun siltä tuntuu, kun auringon aamu- tai iltapäiväinen paahde on lämmittänyt huoneen heräämisasteeseen. Haukottelemme, venyttelemme – uusi päivä vapaaherrana on taas alkanut. Raavittuamme itseämme, peitettyämme ammottavaksi hetkeksi aukeavan kitamme näkymän muilta perheenjäseniltä avokämmenellämme (meillä on tavat), vedettyämme muodikkaat kiinalaiset verrarit jalkaan laahustamme keittiöön, jossa älykäs keittiöteknologia käytännössä valmistaa puolestamme jälkipuoliskon aamuateriastamme – jälkipuoliskon, sillä moderni ravinneteknologia on alkupuoliskon suorittanut jo valmiiksi esisekoittamalla, esiemulgoimalla, esipastöroimalla ja esikypsentämällä herkulliset ja ravinteikkaat eineksemme, pakannut ne ja pakannut pakkauksiin, josta ne on helppo purkaa. Vielä sentään – toistaiseksi – joudumme itse lusikoimaan/haarukoimaan ruoan suuhumme, vielä joudumme vetämään vetimet yllemme omakätisesti; mutta siihen se jääkin. Jos haluamme poistua kotoamme hoitavat automatonit liikkumisen puolestamme, auto-mobiilit, itse-liikkuvat hyrysysyt maalla, merellä ja ilmassa. Toisaalta miksi poistuisimme? Saamme kotiimme kannettuna kaiken mitä tarvitsemme. Otsa hiessä tulee sinun leipäsi ansaitseman? Ei enää, kiitos edistymisemme. Maailma ei ole vielä täysin valmis, mutta lähellä ollaan, ja joka päivä lähempänä. Vapaus on tuonut rauhan ja rakkauden ihmisten kesken, joutilaisuus tehnyt meistä luovia ja valistuneita elämän aatelisia. Sairasteluun ei mene aikaa hukkaan, ruoka ei ole kenellekään ongelma, ei kaupassa, mahassa eikä ruokapöytäkeskusteluissa. Työssä ei tarvitse raataa, koska koneet hoitavat ne puolestamme. Nyt meillä on niin ylenpalttisesti aikaa, että joudumme jopa keksimällä keskimään jotakin tähdelliseltä tuntuvaa tekemistä itsellemme.
On nimittäin niinkin, että joskus me 2000-luvun vapaaherrat ja oloneuvoksettaret tunnemme atavistista tarvetta tehdä jotakin. Ikään kuin vereemme olisi jäänyt plasmamaisessa olomuodossa höllymään jonkinlainen perintö, muistuma kiireisemmistä ajoista; vaade jopa. Kuin kaiken joutilaisuutemme keskellä nykyihminenkin kaipaisi… jotakin niin arkaaista kuin kiirettä. Kiirettä paeta sapelihammastiikeriltä tai pitkäkarvaisilta sarvikuonoilta, jotka Eurooppaakin takkuisina kansoittivat vasta hetki sitten; kiirettä paeta kasakoita linnavuorelle; kiirettä siipaloida komea sarvipää kannettavankokoisiksi kimpaleiksi kuusien katveessa ennen susien saapumista; kiirettä saada ennen sateiden tuloa kuhilaat lyhteille tai lyhteet kuhilaille tai jotakin muuta agrikolaattisen stressaavaa mitä me urbanisoituneet nykyihmiset emme onneksi edes osaa nimetä; kiirettä saada taksvärkkiniinet niitettyä ennen ankaran isännän saapumista, liukuhihnan mutterit kiristettyä ennen tehtaan pillin käheätä höökynää ja ryntäystä siihen kello kuuden raitiotievaunuun jolla ehtii vielä kotiin kuuntelemaan Markus-sedän maireaa ääntä (aikana ennen nauhoittimia ja nauhoitusten myöhempänä, sopivampana, kiireettömämpänä aikana toistajia). Kyllä! Ennen jouduimme paiskimaan töitä työajan jälkeenkin, oppiaksemme vaikkapa klavierin soittoa; nykyään klavieerin sulosoinnut saa kukin ilmoille jo kämmentietopuhe-elimestään. Ennen kulutimme housuntakamuksemme kiiltäviksi päntätessämme tietoa päähämme, nyt tiedämme, ettei meidän tarvitse tietää, koska tietokone hoitaa tietämisen raskaan urakan puolestamme. Ennen oli raadettava koko pitkä syksy sukkia parsien ja kynttilänpätkiä yhteensulatellen, jos halusi pystyä tilaamaan kevätkinkereihin pelimannin haitaria soittelemaan, nykyään jokaisella on hanuri housuissaan. Voi tätä nykyajan kiireetöntä elämäntapa, jolloin pulaa on vain huolenaiheista! Näinä leppoisanhelppoina nykyaikoina, jolloin edistys on ratkaissut kohta-kaikki ongelmat puolestamme, aikoina joina tiedemiesten ansiosta maailma on mutkaton osterimme, jos osteri olisi vesisänky, jolla mairea kestohymy huulillamme voimme vapaina höllyä päivät pääksytysten, maailma joka on ratkaistu pähkinä – näinä päivinä joskus kohtaamme veremme muistuman kuin mustelman jota ranteessamme katsoa, herkästi tunnustella ja myöntää: kaipaamme piristykseksemme kiirettä. Ja täksi luotiin Escape: The Curse of the Temple (Kristian Amundsen Östby, 2012).
Eversti Sininen ja Kreivitär Punainen olivat keskussalissa, kun temppeli alkoi äkkiä natista liitoksistaan.
Escape: The Curse of the Temple -pelin nimen keskellä on kaksoispiste. Tätä tehdään paljon: Flash Point: Fire Rescue. Isle of Skye: From Chieftain to King. Yläotsikko ja alaotsikko. Se herättää minun korvissani aina oletuksen, että pelille tulee jatkoa, joille yläotsikko on yhteinen. Isle of Skye: From King to Prime Minister. Onko Escape jne:lle tulossa jatkoa? Tuskin. Joskus vain on vaikea keksiä ytimekästä nimeä, ja silloin alaotsikon avuksi ottaminen toimii. Silloin peli myös kuulostaa väitöskirjalta, mikä on aina hieno bonus.
Pelasimme joskus pienenä Afrikan tähteä siinä harhaluulossa, että päästäkseen kohteeseen on heitettävä tasan vaadittava silmäluku. Jos siis kahden ruudun päässä Kairosta heitit nopalla kolmosen, kävit Kairossa kääntymässä ja otit yhden ruudun taas poispäin. Escape on tuo peli pikakelauksella.
Se on heitä-ja-liiku-peli, jossa nopissa on silmälukujen sijasta erilaiset symbolit. Eri symboleja tarvitaan eri huoneisiin päästäkseen ja jalokiviä saadakseen. Jos heität ykkösen (mustan kirousnaamion), noppa jää beduiinien vangiksi, kunnes heität kuutosen (keltaisen siunausnaamion tms.).
Mutta Escape on periaatteessa yhteistyöpeli, jossa omia silmälukuja voi lainata toiselle ja jossa kaikkien pelaajien pitää päästä ulos temppelistä ennen kymmenen minuutin ajan loppumista, jos haluaa voittaa. Noppia heitetään siis kilpaa aikaa vastaan, ei toisia pelaajia. Oikeastaan heität noppia kilpaa itseäsi vastaan. Jos haluat kokeilla, miltä tuntuu heittää noppia nopeuskilpaa itseään vastaan, kokeile Escapea. Genreltään Escape on ikään kuin nopeuspeli (kuinka nopeasti luet heittämäsi noppien ikonit ja tulkitset ne) sekä näppäryyspeli: heität viisi noppaasi oikealla kädellä ja pidät vasenta kämmentä seinänä, johon nopat nopeasti tyssäävät ja josta ne jonglööraat taas oikeaan heitettäväksi. Ei ole aikaa jäädä odottelemaan noppien hyörinää ja pyörinää ja loputonta vitkuttelua ja jaarittelua pyörimästä päästyäänkin ja hyörimästä häästyäänkin pöydällä. Jos haluat edetä temppelin seuraavaan huoneeseen, tarvitset ne kaksi vihreää ukkoa kuin itäberliiniläistä jalankulkuvaloa ja tarvitset ne niinku eilen!
Kun pakenet kirotusta temppelistä, jätä jälkeesi jalokiviä, että voit: a) juosta nopeammin lastitta b) seurata kulkemaasi reittiä, jos joskus haluat palata b) muistuttaa itsellesi, ettei niitä saa hautaan mukaansa kuitenkaan
Escapen mukana tulee cd-levy, joka mittaa aikaa. Siinä on möreäksi hidastettu miesääni, joka toteaa Escape! ja sen jälkeen jännittävää taustamusiikkia kymmenen reaaliaikaista minuuttia. Ja tarkkana: Olimme pelanneet kolme peliä ennen kuin huomasimme lukea sääntökirjan lopusta huomion, jonka mukaan levyn puolivälissä kahdesti kalahtaa gongi (siellä oli sellainenkin). Se tarkoittaa, että pelaajien on palattava aloitushuoneeseen tai he kärsivät rangaistuksena yhden nopan menettämisen. Pelasimme sitten neljännenkin pelin tästä välittämättä, sillä jos tarkoitus on paeta temppelistä, tarkoitus tuskin on samalla palata siihen huoneeseen, josta alun perin paettiinkin ja näin tehdä tyhjäksi koko viiden minuutin edeltävä pako. ”If you’re gonna shoot, shoot, don’t talk”, sanoi Eli Wallach Hyvissä pahoissa ja rumissa. If you’re gonna escape the curse of the temple, escape the curse of the temple, don’t return to the room you started escaping from.
Toisaalta tällä lailla huijaamalla voitimme helposti sen neljännenkin pelin, eli en tätä huijaamista suosittele.
